Niinpä. Sitä olemme pohtineet. Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta, kihloissakin yli neljä vuotta. Naimisiin meneminen ei ole koskaan ollut meille kummallekaan mitenkään välttämätöntä tai erityisen tärkeää. Emme pidä sitä minään rakkauden mittarina. Emme ole perinteisiä. Keskipisteenäkään olo ei juurikaan kiinnosta. Noh, lähinnä se kai tässä kohtaa on oikeastaan vain juridiaa. Menninkäisen syntymän jälkeen olemme puhuneet naimisiin menemisestä ensin sivulauseissa ja lopulta päätimme nyt repäistä.
Sauma olisi nyt täydellinen, kun veronpalautuksista olisi odotettavissa jotain rahaa kotiin päin eikä mikään valtava häälaina kamalasti houkuttele. Tietenkään sellaistahan ei tarvita, mikäli ei järjestä isoja tai kalliita juhlia. Sekin on kieltämättä käynyt mielessä, jos olisi karannut ulkomailla naimisiin. Mutta kaikeksi, jopa omaksi, yllätykseksi valitsimme kuitenkin tällaisen perinteisemmän keinon, vaikkemme mitään perinteen ystäviä olekaan. Miksi? Oikeastaan siksi, ettei meillä ole enää kamalasti sukulaisia elossa. Olisi mukava ilahduttaa heitä. Toiseksi, nykyään hyviä juhlia kaikkien kavereiden kesken on niin vähän! Kaikkihan me kamppailemme ruuhkavuosien kanssa, toiset enemmän kuin toiset.
Itse naimisissa olemisen en usko tuovan suhteeseemme mitään lisää. Isimies on jo näinä kaikkina vuosina osoittautunut siksi juuri oikeaksi tyypiksi minulle. Hän on (omalla tavallaan) paras ystäväni, henkilö, jolle voi kertoa kaikesta, jonka kanssa voi olla täydellisesti oma itsensä, tukee minua silloin kun sitä tarvitsen, seisoo rinnallani vaikeinakin aikoina, arjen sankarini, loistava isä ja erinomainen tuleva aviomies. Olemmehan muutenkin käytännössä kuin naimisissa. Meillä on yhteinen asuntolaina ja lapsi, vain yhteinen sukunimi puuttuu. Eikä sekään tietenkään olisi välttämätön, mutta mielelläni vaihdan oman todella yleisen sukunimeni toiseen yleiseen sukunimeen😊
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti