Menninkäinen 5kk

Muistan sen hetken kun kotiuduimme sairaalasta pienen, hennon ja avuttoman mustatukkaisen peikkotytön kanssa. Hän oli niin valtavan pieni ja hauras. Mietin, miten me ikinä selviämme tästä? Miksei meillä kotona ole punaista nappia, jota soittamalla ihana kätilö tai hoitaja tulee meitä auttamaan? Mutta niin me vain olemme selvinneet jo viisi kokonaista kuukautta. Ja hyvin on mennyt, mutta menkööt.

Neljän kuukauden hulinoiden kohdalla oli ensimmäinen todella rankan tuntuinen vaihe, kun öisin tehtiin paljon muuta kuin nukuttiin. Enkä valehtele hetkeäkään, kun väitän, että kävin iltaisin lähes kymmenen kertaa hyssyttämässä, tuudittamassa ja sylittämässä ennen kuin hän nukahti. Satunnaisia hemulointeja lukuun ottamatta yöt sujuvat taas kivasti. Päiväunet ovat seuraava murhe, koska ne ovat yleensä nukuttu parvekkeella vaunuissa. Nyt ulkona on ollut aivan liian kuuma parvekeunille. Täytyy olla luova😊 Jotenkin siitäkin on selvinnyt. Nyt eteen on tulossa uusia levottomia öitä, kun hampaita on alettu tekemään oikein toden teolla. Voi kuinka helpolla sitä pääsisikään, jos ne kaikki vaan tulisivat kerralla, mutta eihän se tietenkään niin mene.

Vaunukoppa alkaa olemaan melko taputeltu juttu ja ratasosa on otettava pian käyttöön. Pikkuinen peikontyttö viihtyy vaunukopassa juuri sen hetken kun nukkuu, muutoin vaunukoppa on tyhmä. Eihän sieltä näe mitään! Ja hän haluaa nähdä. Utelias lapseni, maailma odottaa sinua. Lenkillä olen joutunut kantamaan myös Manducan mukana, jotta loppulenkki ei menisi vain huutaessa. Johan sitä kanssa kävelijätkin ihmettelevät, että miten se koppa vain huutaa😊 Mutta karu fakta on, että eihän sitä ilman kantoreppua jaksa pitkiä matkoja sylissäkään kanniskella!

Kiinteitä ollaan syöty nyt noin kuukauden verran soseina. Maistelussa ovat olleet yleisemmät vihannekset, marjat sekä muutamia hedelmiä. Toistaiseksi mikään ei ole aiheuttanut juuri mitään ongelmia. Ja ensimmäinen kiinteä kakka, olipas hassua. Kyllä pepun pesu on nyt niin paljon helpompaa, kun potti ei räjähdä enää vain kerran puolessa toista viikossa. Silloin sitä löysää maitokakkaa oli kaikkialla! Pian sitten kokeillaan miten aamu ja iltapuuro maittaa😊 Sormiruokailuakin voisi hetkisen kuluttua alkaa harkitsemaan, kun valmiudet tuosta vielä kehittyvät. Sitten pitäisi hankkia myös syöttötuoli. Eräs ystäväni on onneksi luvannut antaa heidän vanhan syöttötuolinsa meille.

Millainen hän on? Iloinen ja tyytyväinen suurimman osan aikaa. Nyt hampaita tehdessään kiukuttelee jonkin verran enemmän. Taitava. Hän on ottanut valtavan kehitysspurtin kuluneen kuukauden aikana. Hän on venynyt pituutta ja painoa ja alkanut kääntyilemään, kierimään ja liikkuu myös mahallaan napansa ympäri ja selällään hinuttamalla itseään eteenpäin. Hän on tarkkaavainen ja näppärä käyttämään käsiään. Leluvuoresta hän osaa valita juuri sen lelun, minkä haluaa ja lelujen käsittely on muuttunut näppäräksi. Hän osaa olla myös äkkipikainen ja temperamenttinen, mikä taitaa olla äidiltä perintöä. Jos asiat eivät suju heti hänen toivomallaan tavalla, hermot palavat välittömästi. Välillä ei voi kuin nauraa, kun toinen ärisee itsekseen, kun ei pääse liikkeelle tai jokin muu asia ottaa ankarasti aivoon. Hänestä on tullut myös melkoinen tättähäärä. Ja kaikki asiat pitää rapsutella sormilla ja varpailla ja muutoinkin kaikenlainen kikkailu tuntuu olevan hänen tavaramerkkinsä😊 Tätä harrastetaan myös silloin, kun väsyttää, mutta ei huvittaisi alkaa nukkumaaan.

Mistä hän pitää? Siitä kun lennätetään vauvaa suorilla käsillä ja äidin hymyilevä naama saa kuolaa päälleen. Koirasta. Sen liikehdintä saa aikaan naurua ja nyrkeillä on kiva nyhtää helposti irtoavaa talvikarvaa. Toisista vauvoista. Ne ovat niin mielenkiintoisia. Jos ei ole tarjolla toisia vauvoja, myös oma peilikuva käy. Äidistä ja isistä ja siitä, että he yrittävät tehdä kaikkensa, että jokainen päivä olisi enemmän tai vähemmän kiva päivä😊

Mitä hän inhoaa? Tuttia. Edelleenkään ei ole tutista kaveriksi. Nyt sitä tosin voi käyttää järsintään helpottamaan kutiavia ikeniä. Tylsyyttä. Lelut viihdyttävät aikansa, mutta varsinkin kun selällään oleminen on taputeltu ja mahallaan ei pääse eteenpäin, käy aika lattialla melko nopeasti tylsäksi. Vaunukoppaa, se on vauvoille, en tykkää! Manducaan asettamista. Se saa aina aikaan kuulon vievän vastustushuudon, mutta kun reppuun on päästy, niin sitten on jo ihan kivaa.

Ihanaa kun kesä on täällä, mutta myös pieni haikeus käväisi mielen päällä. Ihmeellistä, kun pääsykokeet ovat ohi eikä tarvitse lukea. Päivässä on yhtäkkiä hirveästi enemmän aikaa. Myös se on haikeaa, että kaikki harrastukset ovat yksitellen jäämässä kesätauolle. Onneksi harrastusten myötä on tullut tutustuttua toisiin vauvoihin ja äiteihin, joten voi kesälläkin treffailla niin, että meidänkin neitokainen pääsee näkemään ikäisiään naperoita. Ja lomaa isimiehen lomaa odotan jo kovasti! Nyt viiden kuukauden jälkeen huomaa, että vauvakupla alkaa pikkuhiljaa murenemaan. Jos ennen haikailin jatkuvasti vastasyntyneen pikku tuhisiani perään ja jopa haaveilin hulluuksissani heti perään seuraavasta, koska ensimmäinen kasvaa niin äkkiä, niin nyt sitä osaa nauttia tästä hetkestä. Siitä, että on vielä vain yksi lapsi. Siitä, että voi antaa hänelle jakamattoman huomionsa. Seurata mielenkiinnolla kuinka hän päivä päivältä kehittyy taitavammaksi ja oppii uutta. Enää ei ole niin kiire seuraavalla vauvalla, miksi olisi, kun minullahan on jo vauva. Välillä se vain meinaa unohtua, kun tästä tättähäärästä on jo tullut niin äidin iso, pieni tyttö <3