Ultrakammo

Nyt on juhannus eräilty alta pois ja tänään tuli todettua ystävän kanssa, että niin se päivä taas pitenee, vaikka me molemmat inhotaan kyseistä kommenttia! Tässä nyt on vielä kesä edessä, piste! Joka tapauksessa on taas hetki palata ruotuun ja kääntää katse taakse päin.

Vihdoin tuli hetki, jota olin paitsi pelännyt kuollakseni, mutta odottanut valtavasti. Vaikka olimmekin käyneet alkuraskauden ultrassa, pelkäsin valtavasti, jos pieni sydän olisikin lakannut lyömästä tai jotain muuta kamalaa olisi tapahtunut. Raskausoireet olivat edelleenkin aivan samanlaisia, kuin alkuraskaudessakin, mutta siitä huolimatta pelotti, PALJON!. Jo monta päivää aikaisemmin valitin ystävilleni kuinka en haluaisi ollenkaan mennä koko ultraäänitutkimukseen. Sen toteuttaisi taas sama mies, joka oli tehnyt sen edelliselläkin kerralla. Tarkoitukseni ei ole vähätellä hänen ammattitaitoaan, päinvastoin, hän on erinomainen ultraaja, mutta hänen sosiaalisissa taidoissaan olisi ollut kyllä toivomisen varaa ainakin edellisellä kerralla. Mielessäni pyöri vain sanat, ”ei vaikuta hyvältä” ja ”tyhjä on”, ei pienintäkään sympatiaa tai muuta, pelkkä kliininen tutkimus, that´s it. Housut jalkaan ja lähete jatkotoimenpiteisiin ja ulos huoneesta.

Isimies ei tietenkään päässyt ultraan mukaan, koska aika oli keskellä viikkoa. Olimme kuitenkin tiivistii puhelimen välityksellä yhteydessä koko aamupäivän. Hän tsemppasi minua silloinkin, kun olin kääntää auton ympäri ja ajaa takaisin kotiin. Raukkaparka, on siinäkin varmaan ollut kestämistä. 

Kaarroin autoni sairaalan parkkipaikalle rystyset valkeina ratin puristamisesta. Pistin isimiehelle viestiä, että eipä alkanut homma lupaavasti, kun sain ilmaista parkkiaikaa. Eikä tämä oikeasti ole mikään vitsi. Me emme nimittäin todellakaan kuulu niihin ihmisiin, joille käy hyvä tuuri! Päinvastoin, viimeksi kun meitä onni potkaisi jossain asiassa, koiraltamme löydettiin seuraavalla viikolla syöpä. Näin nopeasti karma meitä on aina muistanut. Isimies tietenkin nauroi itsensä kipeäksi viestini saatuaan ja käski rauhoittumaan.

Vaikka miten yritin rauhoittua oli pulssini varmasi vaarallisen korkealla istuessani odotusaulassa. Itku poltteli kurkussa ja kyyneleet pyrkivät valumaan silmistä. Onneksi minulla oli myös flunssa, joten yritin esittää muille kanssa odottajille kärsiväni flunssasta, enkä suinkaan paniikkikohtauksesta. Ja kyllä musta tuntui, että mua katsottiinkin kuin mielenvikaista. Munhan pitäisi olla niin tyytyväinen, kun olen menossa pällistelemään uutta elämää.

Kun vuoroni vihdoin tuli, marssin tutisevin jaloin tutkimushuoneeseen. Lääkärin ei tarvinnut kysyä, kuin miten tällä kertaa, oliko mitään kummallista, kun jo purskahdin itkuun. Yritin siinä sitten vähän vääntää vitsiä, että ei tässä muuten mitään, vähän flunssaa ja alkava sydänkohtaus, mutta lääkärin mulkaisu sai minut vaikenemaan hyvin nopeasti. Ei muuta kuin housut alas ja tutkimaan. Hyvä jos edes hengitin toimenpiteen alkaessa. Pelkoni osoittautui kuitenkin tällä kertaa turhaksi. Kohdusta löytyi yksi normaalisti kehittynyt, viikkoja vastaava, aktiivinen sikiö. Pakko myöntää, että ultraava lääkäri oli kyllä taitava. Itse en huomannut, että sikiö olisi mitenkään aktiivinen. Minusta se vaan köllötti siinä, kun sitä eri kuvakulmista kuvattiin. Oli vaan niin hyvä kuvaaja, ettei paljon vauva karkaillut. Sydän löi vimmatusti, 169 oli syke, vaikka tekikin mieli kysyä, oliko nyt varmaa, ettei syke ollut minun. Mutta lääkärin huumorintajun puutteen vuoksi päättelin paremmaksi olla vain hiljaa. Niskaturvotusta oli 1,2mm ja kaikki vaikutti muutoinkin olevan ok. Saatiin kauniit kuvat muistoksi.


Soitin isimiehelle heti kun pääsin ulos sairaalasta. Aluksi en pystynyt edes puhumaan, kun itketti niin paljon. Isimieskin siinä jo pelästyi, oliko sittenkin tullut taas huonoja uutisia. Mutta helpottuneena sain lopulta kerrottua, että tällä kertaa kyse olikin onnen kyyneleistä. Verikokeiden tulokset tulivat paria päivää ultrauksen jälkeen ja niissä todettiin, ettei kohonnutta riskiä downin syndroomalle tai trisomia 18 ole. Tästä kaikesta huolimatta raskauden keskeytymisen pelko ei ole kadonnut. Nyt kuitenkin aika ajoin uskaltaa jo alkaa ajattelemaan itseään tulevana äitinä ja isimiestä iskänä. Jotain aivan pieniä hankintojakin on tullut jo tehtyä, vaikka olenkin päättänyt, etten hirveästi tekisi hankintoja ennen rakenneultraa.

Lantiopohjanlihakset ja raskausajan liikunta

Mä olen aina ollut enemmän ja vähemmän urheilullinen ihminen. Olen aina ollut hoikka ja suht hyvä kuntoinen, eikä mieleeni koskaan ole tullut, että lihaksissani saattaisi olla jotakin vikana. Ei ennen kuin oksentaessani pissasin housuun! Isimies meinasi kuolla naurusta. Mua luonnollisesti nauratti vähän vähemmän. Aluksi tietty olin varma, että se oli jotain muuta ja vaarallista, mutta kyllä, pissaa se oli. Mitä?? Ja ei kun googlettamaan. Ja syykin löytyi. Nimittäin lantionpohjan lihakset. Ne kannattelevat lantion elimiä, kuten kohtua, virtsarakkoa, emätintä ja peräsuolta ja täten tietenkin vaikuttavat virtsankarkailuun. Aloitin siis välittömästi anna.fi sivustoltani löytämät jumppaa lantionpohja tiukaksi ohjeiden toteutuksen päivittäiseksi rutiiniksi. Hyvien lantiopohjanlihasten luvattiin tuovan parannusta seksin sarallekin, joten eihän siitä ainakaan haittaa voi olla. Ja muutenkin, en todellakaan halua, että näin pääsisi tapahtumaan missään julkisilla paikoilla! Onneksi nyt oli ilta ja olin kotona. Btw, juuri ehdin juhlia, etten ole oksentanut pian puoleentoista viikkoon. Tänään taas aamupuurot lensi komeassa kaaressa.

Noh, sitten liikunnasta noin yleensä. Raskauden aikana olen jättänyt lempi urheilulajini juoksemisen tyystin. Kävelyllä käyn päivittäin ja sekin saa itseni jo hengittämään höyryveturin lailla. Harrastin myös pitkään toiminnallista treeniä, myös tämä tuntuu aivan liian raskaalta. Nyt olenkin epätoivoisesti etsinyt itselleni uusia harrastuksia. Paikkakunnaltani en ainakaan suoraan löytänyt odottaville äideille suunnattua jumppaa. Ei ainakaan näin kesäaikaan. Syksyllä sitten olen päättänyt aloittaa ainakin äitiysjoogan ja toivoa, jos jotain muutakin vielä löytäisi. Mihinkään kuntosaliin sitoutuminen ei kiinnosta, sillä olen aika tuuliviiri harrastaja. Harrastan ja kokeilen mielelläni sitä, tätä ja tuota, mutta pitempää kiinnostusta ei monikaan laji ole herättänyt. Kesän urheilulajiksi päätin valita lavatanssin. Se tuntui kohtuu hintaiselta, sekä sellaiselta, jota pystyisin toteuttamaan kuolematta sinne. Katsotaan miten käy. Enkä ollut koskaan kokeillut kyseistä lajia, joten odotin tätä mielenkiinnolla. Kesäksi olikin häitä taas luvassa, joten tanssitaidon opettelu ei menisi hukkaan. Varsinkaan kun tämän kesän häissä ei tuota juomatiskiä pääse kuluttamaan. Ehkä jos sitä innostuisi jotain lihaskuntoakin kotoa käsin harjoittamaan lantiopohjalihasten lisäksi.

Nyt äkkiä viimeiset tavarat kasaan ja nokka kohti juhannuksen viettoa. Ihanaa juhannusta!

Lääkärikäyntejä

Nyt loman jälkeen on hyvä palata sorvin ääreen muisteloimaan, ennen kuin on aika lähteä eräilemään juhannukseksi.

Positiivisen raskaustestin tehtyäni viivyttelin soittoa neuvolaan. Jotenkin pelkäsin niin paljon, että jotain kamalaa tapahtuu tämänkin raskauden suhteen. Näin hirveistä keskenmenounia, jossa synnytin pieniä, kuolleita, ihmisiennäköisiä kaksossikiöitä. Jännä miten paljon pelkäsin uutta pettymystä, vaikka olinkin jo pitkään pystynyt puhumaan edellisestä menetyksestä avoimesti ja itkemättä. Mielestäni olin käsitellyt jo menetyksen ja olin sinut asian kanssa, mutta silti menettämisen pelko oli lamaannuttava.

Lopulta sain kerättyä rohkeutta sen verran, että soitin neuvolaan ja kerroin raskaudestani. Puhelusta ei meinannut tulla yhtään mitään, koska itkin koko puhelun ajan. Neuvola ajan sain taas viikolle 8 ja tällä kertaa käynti oli paljon nopeampi, sillä kaikki esitiedot olivat neuvolassa jo edellisen raskauden takia. 

Itkeä pillitin myös neuvolakäynnillä, vaikka miten koitin olla itkemättä. Tällä kertaa isimieskään ei ollut mukana, koska työ toisella paikkakunnalla ei mahdollistanut tätä. Kunpa olisi ollut, silloin tuskin olisin itkenyt niin paljon. Isimiehes on yleensä meistä enemmän sen tunteellinen höpsö, en minä. Onneksi kätilö oli ihana, eikä hätkähtänytkään tunteiluani, vaikka ajattelinkin heidän pian alkavan epäilemään henkistä terveyttäni.


Yritimme parhaamme olla innostumatta plussauksesta, mutta kyllähän sitä väkisinkin innostuu. Siksi alkuraskaus oli myös hermoja raastavan pitkän tuntuinen kaikkine menetyksen pelkoineen. Siksi päätimme mennä omakustanteiseen alkuraskauden ultraäänitutkimukseen, joka olikin pian ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen. Olihan se kallis, varsinkin kun jouduimme varaamaan ajan viikonlopulle, jotta isimieskin pääsi sinne mukaan. Jännitimme aivan valtavasti, mitä tuleman pitää. Helpotus oli aivan mieletön, suorastaan valtava, kun kohdusta löytyi viikkoja vastaava alkio, jonka sydän pamppaili säännöllisesti. Ehdottomasti käynti oli joka pennin arvoinen! En olisi pystynyt odottamaan tällä kertaa nt-ultraan asti tietoa siitä, kasvaako kohdussani tälläkään kertaa mitään. Nyt tietenkin saattoi alkaa jännittämään, eläisikö pieni papu nt-ultraan saakka, jolloin keskenmenon riski yhä edelleen pienenisi. Toki alkuraskauden ultraaja sanoi, että nyt kun sydänäänet oli kertaalleen kuultu, keskenmenon riski on jo pienempi.

Ihana kamala alkuraskaus

Jos mun edellinen tuulimunaraskaus oli ollut helppo, niin tämä oli kaikkea muuta. Jo alusta alkaen olin aivan jäätävän väsynyt Lady vita mama vitamiineista huolimatta. Väsymys oli jotain tainnuttavaa, aivan kuin joku olisi yhtäkkiä vetänyt virrat pois seinästä tai paukauttanut lekalla päähän. Mä en juuri muuta jaksanut, kun käydä töissä ja nukkua. Eikä mua juuri paljon mikään muu edes kiinnostanutkaan. Pitkin hampain kuitenkin yritin tehdä edes jotakin ja nähdä ihmisiäkin. 

Tällä kertaa mulla oli kaikki klassiset raskausoireet. Hajuaisti alkoi toimia kuin vainukoiralla konsanaan, rauta maistui suussa ja ikenistä vuosi toisinaan verta, rinnat olivat kipeät ja vatsa turvoksissa ja sitä nippaili. Hormoninäppylät valtasivat leuan alueen, kaulan sekä selän ja vessassa piti rampata jatkuvasti, myös öisin. Päätä särki yhtenään, mutta kaikkein kamalimpana oireena oli kuitenkin oksentaminen. Se ei ollut mitään etovaa oloa tai aamupahoinvointia, vaan koko päivän kestävää kestokrapulaa. Yrjö lensi aamulla, töissä ja etenkin illalla. Töihin lopulta keksin mustaherukka mynthonit, jotka hieman helpottivat oloa. Oksentaminen jatkuu edelleen, vaikkakaan ei onneksi enää niin usein. Nyt saattaa kulua jopa pari päivää, kun en oksenna ollenkaan.

Oksentamisesta huolimatta ruokahaluni on ollut kohdallaan ja jos jätän syömättä, on pahaolo entistä kamalampi. Paino on ollut aika heilahtelevainen. Jossain kohtaa olen lihonut +3kg, mutta kuitenkin palannut lähtöpainooni. Tuulimunaraskaudessa laihduin lähes 4kg, vaikka söin normaalia enemmän, enkä edes oksentanut. Nyt raskauden silti huomasi pyöristyvästä vatsanseudusta ja siitä, että omat housut eivät mahtuneet enää kiinni vyötäröltä.


Eräs asia kuitenkin puuttui tästä raskaudesta kokonaan, nimittäin mielialan vaihtelut. Jos edellisessä raskaudessa olin epäillyt vanhemmuuttamme ja selviytymistä vähän väliä, en tässä raskaudessa miettinyt sitä hetkeäkään. Totta kai pelkäsin koko ajan, että jokin on fyysisesti pielessä, mutta muita valmiuksiamme en epäillyt hetkeäkään. Yhtäkkiä minua ei enää vaivannut pieni asunto. Pystyisimme hyvin asumaan siinä aluksi, kunnes tietäisimme, mikä tulee lopulta olemaan isimiehen lopullinen paikkakunta työn suhteen. Ei stressannut oma työtilanne, eikä surkea auto. Nämä materiaaliset jutut kyllä ratkeaisivat kaikki aikaan. Enhän ennenkään ole ollut mikään suuruudenhullu enkä materialisti, miksi aloittaa nyt? Vähemmälläkin pärjäisi, ainakin näin aluksi. Pääasia olisi se, että kohdussa olisi elämää, joka toivottavasti tällä kertaa näkisi myös päivänvaloa.

Uusi vauva?

Kuukausia kului ja mitään raskauteen viittaavaa ei tapahtunut. Kolmekymppisjuhlani olivat ja menivät ja niin tuli viimein myös kauan odotettu matka ulkomaille. Tuloksettomat ovulaatiotikut olivat sielläkin mukana. Ainut poikkeavuus oli, että olimme unohtaneet liukuvoiteen kotiin. Liekö tällä merkitystä raskauden kannalta, en tiedä, mutta niin vain kannatti käydä Suomen rajojen ulkopuolella ilman liukuvoiteita.

Epäonnistuneista ovulaationmetsästyksistä huolimatta, aloin epäillä raskautumistani viikkoa ulkomaan matkamme jälkeen. Tunsin jännää pistelyä kohdun tietämillä viikkoa ennen kuukautisia. Samaan aikaan myös rintani kipeytyvät ja alkoi kirkkaan värinen, verinen vuoto, joka hulahteli pönttöön aina, kun kävin pissalla. Olin aivan sata varma, että mikäli vartaloni yritti raskautua, ei mitään raskautta voisi koskaan syntyä, sillä niin paljon verta tuli useiden päivien ajan. Sitä paitsi eihän minulla ollut ovulaatiotakaan. Vuoto kuitenkin päättyi muutaman päivän kuluttua juuri ennen kuin kuukautisteni oikeasti olisi pitänyt alkaa
.

Rinnat säilyivät kipeinä ja olo oli merkillinen. Päätin siis kuitenkin tehdä raskaustestin muutama päivä sen jälkeen, kun kuukautisteni oikeasti olisi pitänyt alkaa. Ja siinähän se komeili. Plussa!! Vielä haalea, mutta ei mikään haamu kuitenkaan. Sitä iltaa en unohda. Isimies oli juuri lähtenyt taas viikoksi töihinsä ja olin yksin kotona. Tein raskaustestin ja samalla menin kuumaan suihkuun. Hetken kuluttua katsoin testiä ja jouduin ottamaan tukea lavuaarista. Ensin tulivat onnen kyyneleet, sitten jostain kumpusi kamala pelko siitä, mitä tälle raskaudelle tulisi käymään. Itkin, kouristelin ja oksensin vuoroin ilosta ja vuoroin pelosta. Lopulta kerroin uutiset myös isimiehelle,joka tietenkin oli aivan innoissaan.  

Uusi yritys?

Lähipiiriin tipahteli vauvauutisia ja syntyi lapsia. Olin onnellinen jokaisesta vauvauutisesta, vaikka minun vauvauutiselleni olikin käynyt, mitä oli käynyt. En yritä leikkiä tekopyhää, sillä varmasti olen elämässä ollut kateellinen ihmisille. Lähtökohtaisesti pyrin kuitenkin ajattelemaan, että toisten ihmisten onni, ei ole minulta mitenkään pois. Kateellisuudessa kieriskeleminen ei varmasti tee elämästäni yhtään sen onnellisempaa, päinvastoin. Enkä suin surminkaan toivoisi omanlaisiani kokemuksia kenellekään, en edes pahimmille vihamiehilleni. Niin paljon sentään karmaa pelkään, vaikken uskovainen olekaan.

Odotimme yhdet kuukautiset keskenmenoprosessin jälkeen ja siitä lähdin tikuttamaan ovulaatioita. Heh, sekään ei tietenkään ollut niin helppoa, kuin paketin kyljessä luvattiin. En tiedä johtuiko se hormoneista vai käyttäjästä, mutta ovulaatioitani ei tikkuun ilmestynyt, ei millään. Aloinkin jo epäilemään, noinkohan minulla edes sitten on sellaisia. Sekin epäonninen yrittäjä, joka syksyllä oli yrittänyt kiinnittyä minuun, oli tietysti ollut täysi vahinko.


Monen näköisiä tunteita siis herätti lapsen tavoitteellinen yrittäminen. Kai tässä kohtaa voi sitten jo sanoa, että ehkä meillä kuitenkin oli vauvakuumetta, vaikkemme sitä myöntäneetkään. Sen varmasti osoitti se, että miten pahalta tyhjä kohtu silloin oli tuntunut, ja minkälaista epämiellyttävää epäonnistumisen pelkoa negatiiviset ovulaatiotikut herättivät. Seksiä siis harrastettiin aivan mututuntumalla, eikä mitään maratooniyrityksiä, vaan periaatteella nautitaan nyt edes siitä vähästä, vaikkei ovulaatioista ollut tietoakaan.

Kuinka tästä eteenpäin?

Sairasloman määrä tuntui vähäiseltä siihen nähden, miten surkeat fiilikset koko hommasta oikein oli. Keskusteluapuakin klinikalla tarjottiin, mutta tuntui lähinnä kiusalliselta istua itkien ja kuunnella kätilön kertomuksia keskenmenon luonnollisista tuntemuksista. Onneksi ajankohta oli kuitenkin sellainen, että joululoma häämötti parin viikon päässä, joten päätin selviytyä töistäni siihen saakka.

Aluksi vetäydyin täysin sosiaalisista kontakteista töitä lukuun ottamatta. Peruin kaikki pikkujoulusuunnitelmat ja muut menot. En kokenut, että pystyisin pitämään hauskaa varsinkaan alkoholin kanssa purskahtamatta jossain vaiheessa itkuun. Suurimpana apuna oli tietysti isimies, joka oli aivan mahtava tuki koko ajan, vaikka oli itsekin todella surullinen tapahtuneesta. Tapahtuma vahvisti suhdettamme ja vahvisti tunnetta siitä, että hän on rinnallani aina, niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Vaikka sehän nyt oli todistettu jo useasti ennenkin, sillä elämämme on enemmän ja vähemmän karman täyttämää. Jos jokin asia menee erittäin hyvin, tietää jo varautua siihen, että hetkenä minä hyvänsä asia voi muuttua.

Pikkuhiljaa kuitenkin aloin hiipimään ulos kotiluolasta. Pakkohan se oli, eihän sitä tännekään voinut jäädä ikuisiksi ajoiksi. Tottahan ihmiset tietenkin tulivat pahoittelemaan asiasta, kun kerran tiesivät että olin odottanut ja huomasivat, että en odota enää. Aluksi asian mainitseminen sai kyyneleet kohoamaan silmiini, mutta koska ihmiset halusivat puhua asiasta, aloin minäkin puhua siitä. Olin varsin yllättynyt, miten moni lähipiiristämme oli itseasiassa myös kokenut keskenmenoja. En ollut tiennytkään, sillä eipä näistä asioista ollut joutunut ennen puhumaan.


Ja yllätys yllätys, vanha klisee, puhuminen helpottaa, todella helpotti. Mitä enemmän asiasta puhui, sitä helpommaksi siitä puhuminen muuttui ja asia ei enää tuntunut surkealta epäonnistumiseltani, vaan surulliselta sattumalta. Mutta toki jokaisella on omat tapansa käsitellä surua. Se mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi toiselle. On myös muistettava, että kaikki ihmiset eivät osaa käsitellä tietoa toisen ihmisen keskenmenosta ja surusta, päin vaistoin, toiset saattavat kokea sen hyvin epämiellyttäväksi puheenaiheeksi. Se heille suotakoon, ei ole helppoa kohdata toisten kipeitä kohtia. 

Ällötys varoitus!

Sain ajan jatkotutkimuksiin puolen toista viikon päähän. Olettamuksena oli se, että kohtu lähtisi pikkuhiljaa itse tyhjentymään, niin kuin sen pitäisi luonnollisesti toimiakin. Tässä tapauksessa google onnistui pelottelemaan minut pahemman kerran. Tarinoita epäonnistuneista keskenmenon hoidoista riitti. Kamalista kivuistakin ihmiset tuntuivat kärsivän. Enkä vähääkään vähättele näitä kokemuksia, varmasti kaikki toimenpiteet eivät onnistu. Minun kohdallani kävi kuitenkin toisin.


Päivää ennen toimenpideaikaa spontaani tyhjentyminen alkoi. Verta tulikin valtavia määriä ja olin varma, että kuolisin vähintäänkin verenhukkaan. Myös isoja hyytymiä oli mukana. Ei riittänyt minkäänlaiset yösiteet estämään sitä, etteikö läpivuotoja olisi tullut. Menin silti myös määrättyyn tutkimusaikaan ja hyvä niin, sillä vaikka olinkin vuotanut, raskauspussi oli yhä sisälläni. Sain tyhjennyslääkkeet kotiin ja kaksi päivää sairaslomaa. Lääkehoito sujui hyvin, eikä kohdallani ollut mitenkään ihmeellisen kivulias. Vuoto oli runsasta ja sitä kestikin seuraavat kolme viikkoa. Hormoonitoiminnan palautuminen tuntui kestävän sitäkin kauemmin.

Ei tällä kertaa!


NT ultraan meno ei oikeastaan edes jännittänyt. Tottahan me tiesimme, että keskenmenoja on olemassa ja 12 viikon rajapyykin jälkeen keskenmenon riski pienenee. Kuitenkin olisi taas tarvittu se yksi rehellinen tyyppi, joka olisi sanonut meille päin naamaa, että hei, niin voi käydä myös teille. Mutta kun eihän meille, vaan niille joillekin muille.

Pudotus pilvilinnasta olikin siis valtava, kun mieslääkäri totesi heti ensimmäiseksi, että tyhjä on. Minä en tajunnut ollenkaan. Miten niin tyhjä? Siinä kohtaa ei edes itkettänyt. Olimme aivan täysin puulla päähän lyötyjä. Kuuntelin hiljaa eteeni tuijottaen, kuinka todettiin, ettei sisältäni löytynyt mitään muuta kuin tyhjä 17 millimetrinen raskauspussi. Kyseessä oli siis tuulimuna raskaus. Kuuluin siis siihen n. 10-15% ryhmään, joiden raskaudesta ei koskaan syntynyt vauvaa.

Vasta kotona tulivat kyyneleet. Sydän oli sirpaleena ja olimme surun musertamia. Joku on sitä mieltä, että on helpompi, jos raskaus todetaan tuulimunaksi kuin keskenmenoksi. Sitä en tiedä, koska kokemusta ei ole kuin tuulimunasta. Helppoa ei asian hyväksyminen joka tapauksessakaan ollut, vaikka olisimmekin menettäneet ”vain” illuusion lapsesta.

Google, paras ystävä ja pahin vihollinen, osoittautui tällä kertaa parhaimmaksi ensiavuksi särkyneeseen sydämeen. ”Tuulimuna” hakusanalla tuli monia keskustelupalstojen tekstejä, jotka jollain kummallisella tapaa rauhoittivat omaa oloani. Tiesin nyt, etten todellakaan ollut ainut ihminen maailmassa, jolle näin oli käynyt.
Pahinta koko hommassa tietenkin oli jäätävä itsesyytöksen määrä. Sitä kävi kaikki mahdolliset kolmen kuukauden tapahtumat mielessään läpi. Olisiko tämä kuitenkin voinut olla jotenkin minun vika? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Ja ennen kaikkea, kävikö näin, koska epäröin tunteideni kanssa? Tai koska meillä ei ollut vauvakuumetta? Ja entä jos tämä olisikin ollut meidän ainoa mahdollisuutemme ja siinä kävi näin?

Minustako äidiksi? Osa 3


Melkein kolme kuukautta kului enemmän tai vähemmän panikoidessa, mutta kieltämättä kyllä sitä alkoi jo muodostaa ajatuksia perheestä ja vanhemmuudesta. Sitä mallaili ja pullisteli peilin edessä, silitteli vatsaa ja pohti hattaran värisiä ajatuksia pienistä vauvoista.

Raskausoireista kärsin vain aluksi. Olin kuoleman väsynyt, mieliala heittelehti, rintoihin koski ja vatsa turposi, muutoin kaikki oli helppoa. Joskus kahdeksannen raskausviikon paikkeilla nämä vähäisetkin oireet hävisivät (mielialavaihteluita lukuunottamatta). En tietenkään tässä vaiheessa osannut ajatellakaan, että jokin saattaisi olla pielessä. Eiväthän kaikki kärsineet raskausoireista. Juuri eräs tuttavakin oli saanut tietää raskaudestaan vasta oltuaan lähemmäs puolen välin raskaudessaan.

Väsymyksen kadottua olin täynnä tarmoa. Töiden jälkeen ramppasin pankeissa lainaneuvotteluissa, arvioitin vanhan asuntomme ja olin aktiivinen asuntomarkkinoilla. Kiire ja hinku muuttamiseen hakkasi takaraivossa ja virtaa riitti. Jälkikäteen ajateltuna onneksi ei kuitenkaan tullut kiirehdittyä liian pitkälle.  Kaupoissa ajauduin hypistelemään vauvanvaatteita ja hyvä, etten jo sisutanut vauvanhuonetta mielikuvituksessani. Voin kuvitella olleeni erittäin rasittava.


Ensimmäinen neuvola oli ja meni. Olimme käynnillä molemmat ja hehkuimme odottamisen intoa. Neuvolassakaan odottamisen intoa ei vähääkään toppuuteltu, päinvastoin, vaikka tietenkään en voi syyttää ihanaa neuvolan naiskontaktia. Hän oli ja tietenkin on yhä edelleen aivan mahtava. Kaikki oli siis paremmin kuin hyvin ja menimme luottavaisin mielin ensimmäiseen ultraääni tutkimukseen ihmettelemään uuden elämän alkua.

Minustako äidiksi? Osa 2


Ensimmäinen ajatus raskaudesta ei ollut pelkästään positiivinen uutinen. Kävin läpi valtavan tunneskaalan ilosta inhoon ja kauhuun. Vaikka raskaus olikin toivottu, olimmeko sittenkään ymmärtäneet mihin olimme ryhtymässä? Pystyisimmekö ikinä kasvattamaan yhtään täysipäistä lasta? Missä kaikessa me epäonnistuisimme?

Olen aina kärsinyt perfektionismistani. Niin myös tämän asian suhteen. Olin ajatellut, että sitten kun lapsia joskus tulee, (adoptoituja tai biologisia) olisi aika enemmän tai vähemmän oikea lasten hankinnalle. Nyt se kuitenkin oli ehdottomasti vähemmän, mikä tietysti kauhistutti minua.

Olin ajatellut että, kun lapsia tulisi, meillä olisi tilava asunto, hyvät urat, vakaa talous, kiva auto ja mitä näitä muita nyt on. Nythän tietysti tilanne oli kaikkea muuta. Lapsi syntyisi kivaan, mutta pieneen kaksioon. Isämies oli töissä kaukana kotoa yli puolet vuodesta ainakin vielä kahden vuoden ajan. Itse puolestani vihasin työtäni ja painin uranvaihtohaaveiden parissa. Autokin oli ehdottomasti parhaat päivänsä nähnyt jo kymmen vuotta sitten. Ei siis todellakaan sitä stabiilia meiltä puuttuu enää vauva -tilannetta.  

Olimme isimiehen kanssa viettäneet enemmän ja vähemmän sosiaalista elämää aina. Vanhetessamme toki jo huomattavasti vähemmän. Tietenkin nytkin oli jos jonkinnäköistä juhlanpoikasta tiedossa. Ei siis jäänyt myös muilta huomaamatta poikkeuksellinen alkoholikäyttäytymiseni. Toki olin uutisesta jo kertonut lähimmille ystäville, mutta jo reilusti ennen kolmen kuukauden rajapyykkiä, asiasta tiesivät jo kaikki. Oliko se sitten hyvä vai huono asia? Jälkeenpäin ajateltuna vastaisin silti että hyvä asia.

Minustako äidiksi? osa 1


Olen niitä ihmisiä, joilla ei varsinaista vauvakuumetta ole koskaan ollut. Itseasiassa ensimmäiseen 25 vuoteen, olin täysin vakuuttunut siitä, etten ikinä halua omia biologisia lapsia. Liekö syy omat lapsuuden kokemukset vai mikä, mutta olin täysin tyytyväinen elämääni ilman lapsia. Oli kivaa, kun isimiehen kanssa saatiin vapaasti olla, tulla ja mennä, yhdessä tai erikseen, ilman turhaa vastuun taakkaa.

Lisäksi olin aina ollut sitä mieltä, että maailma on jo ylikansoitettu ja jos joskus haluaisimme lapsen, oli lapsia vailla hyviä vanhempia pilvin pimein. Ei oman lapsen tarvinnut olla biologinen lapsi, ollakseen tärkeä ja rakastettu meille. Toki ajattelen näin yhä edelleen. Mutta jossain kohtaa jokin myös muuttui.

Heinäkuussa tulee täyteen kaksi vuotta siitä kun jätimme yhteisymmärryksessä isimiehen kanssa e-pillerit tauolle. Ajattelimme, että sen hetki on nyt tai ei ikinä, vaikka meillä ei mitään varsinaista vauvakuumetta ollutkaan. Olimme kuitenkin rikastuttaneet toistemme elämää monilla unohtumattomilla (sekä myös ikävillä) muistoilla jo useamman vuoden kahdestaan. Olimme valmiita siirtymään seuraavalle tasolle. Ei haittaisi, jos meitä olisi kolme. Jos biologinen lapsi tulisi maailmaan, ei se estäisi meitä tulevaisuudessa adoptoimasta lapsia.

Olin kuitenkin jostain kummallisesta syystä täysin varma, etten pystyisi saamaan biologisia lapsia. En tiedä mistä tämä intuitio minuun oli tarttunut, mutta se oli kovin sitkeästi mielessäni. Eikä ensimmäiseen vuoteen ja 3kk tapahtunutkaan yhtään mitään sen suuntaistakaan, että olisin raskaana. Olin jo lähes varma, että intuitioni oli osunut oikeaan ja meille ei lasta suotaisi.


Lokakuussa 2016 kuitenkin kaikki muuttui. Kuukautiseni olivat erittäin kummalliset. Syytin asiasta tietenkin työstressiä, jota kieltämättä olikin aivan riittämiin. Kun kuitenkin rintani alkoivat kasvaa ja kipeytyä ja valtava väsymys yritti jyrätä minua alleen, päätin tehdä raskaustestin. Testiliuskaan pärähti kaksi kirkuvan punaista viivaa lähes välittömästi, kun testin kastoi. Mitä tämä nyt oli? Eihän se voinut olla? Vielä muutama testi, mutta kaikista sama lopputulos. Olin raskaana.

Tästä(köhän) se sitten alkaa?

Minustako bloggaaja? Enpäs tiedä... vai tiedänkö? Miksi? Miksi ei?

Olen jo pitkään miettinyt blogin perustamista. Oikeastaan en edes ole aivan varma miksi, koska en tavoittele julkisuutta, en rahaa, enkä ole valmis julkaisemaan mitään omalla nimelläni.

Joitain syitä kuitenkin löytyy. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Aikoinaan kirjoitin paljonkin, kunnes tapauhtui jotain ja kirjoittaminen jäi unholaan useiksi vuosiksi. Työni loputtua alkoi ajatus itämään mielessä. Olisiko nyt aika perustaa se blogi, jota olen jo useamman vuoden ajan suunnitellut?

Minkälainen blogistani tulisi? Se on kai ollutkin se ongelma, miksen ole perustanut blogia aikaisemmin. En ole ollut varma mistä kirjoittaisin. Nyt ajatukset ovat kuitenkin selkeytyneet tämän asian suhteen. Haluaisin tehdä blogistani päiväkirjani.

En ole ikinä ollut mikään päiväkirjan kirjoittaja. On sitä vuosien varrella tullut yritettyä jos jonkinlaista päiväkirja yritelmää, vaan mikään ei ole tähän mennessä oikeen tuottanut pidempää tulosta, jos tulosta ollenkaan. Minulla on aina ollut ihania ystäviä elämässäni, jotka ovat ajaneet päiväkirjan asiaa. Heille olen voinut purkaa ajatuksiani vapaasti ja he ovat auttaneet ja tukeneet minua parhaimmalla mahdollisella tavalla. Mutta jos joku muukin saisi jotain iloa tai hyötyä tai mitä tahansa omista ajatuksistani, miksen jakaisi niitä muillekin?

Tästä päivästä alkaa matka päiväkirjassani. Aluksi kuitenkin palaan hieman menneisyyteen, jotta voin sitten sujahtaa sujuvasti nykyhetkeen. Palaan aikaan, kun tein ensimmäisen raskaustestini viime lokakuussa. Tästä lisää seuraavaksi.

Häähumua korona-arjen keskellä?

Pakko myöntää, että pariin viime kuukauteen häärintamalla ei ole tapahtunut juuri mitään. Onneksi kaiken ei tarvitse olla lukkoon lyötyä ...