Menninkäinen 10kk

Hupshei ja sinne meni taas yksi kuukausi. Kuukaudessa onkin opittu jos jonkinlaista taitoa. Seisomaan nousemista tehdään kokoajan ja kaikkialle. Ei tarvita kummoistakaan tukea, kun menninkäinen on jo punnertanut itsensä seisomaan. Onneksi hän on melkoisen varoivainen, vaikka ei osaakaan vielä täydellistä laskeutumistekniikkaa. Usein hän huutaa kutsuhuudon, kun haluaa alas. Mutta tietenkään vahingoita ei olla vältytty. Pää on kolissut muutamasti ja silmäkulma saatiin naarmuille pyykkikorin reunasta. Uhkarohkeus lisääntyy päivä päivältä, harmillista vain että nopeammin kuin tasapaino. Sivuaskelia otetaan tukea vasten ja uskalletaan vaihtaa tuki vaikkapa tv-tasosta sohvanlaitaan heittämällä.  Kävelytystä saisi harrastaa vaikka maailman tappiin saakka, niin mukavaa puuhaa se menninkäisen mielestä on. Myös taaperokärryä ollaan koitettu, mutta se on toistaiseksi ehkä enemmän uhka kuin mahdollisuus.

Menninkäinen on myös oppinut taputtamaan. Pienen lapsen taputus on niin suloista. Samoin vilkutus on mielestäni erittäin suloinen taito. Ja lapsikin on aivan haltioissaan uusista taputus- ja vilkutustaidostaan. Myös sormella osoittelu on opittu.

Menninkäisellä on viisi sanaa, joita hän osaa toistella. Näitä ovat tyttö, äiti, kiitti, hei ja joo. Menninkäinen on alusta saakka ollut kova testailemaan ääntään. Ja hän on kovaääninen (niin hyvässä kuin pahassa) ja hölpöttelee ja jokeltelee paljon. Uusimpana on tullut sellainen marmatus, jos hänestä vaikkapa tuntuu, että ruokapöydässä äiti ja isimies vaan keskustelevat toisilleen, eivätkä hänelle, niin menninkäinen aloittaa kovaäänisen marmatuksen takuuvarmasti.

Hampaita on tällä hetkellä 6 ja lisää on tulossa. Lääkärissäkin ehdimme jo käydä, niin kivuliaaksi äityivät hammassäryt. Nyt on lääkitys kunnossa ja muutama päivä mennyt taas paremmin. Kuolan määrä on aivan älytön!

Lempiruoka on puuro ja kasvissosekeitto, mutta pääasiassa menninkäinen on kyllä vielä toistaiseksi kaikkiruokainen ja hyvällä ruokahalulla varustettu. Ruokavalio koostuu soseista ja sormiruoasta. Sormiruokaillessa ei vaan ole aivan varma kummalla on enemmän maha täynnä, menninkäisellä vai koiralla. Sillä mikäpäs olisi sen kivempaa kun napata nyrkki täyteen ruokaa ja katsoa, kun se mäjähtää lattialle. Muutenkin viime päivinä sormiruokailu ei ole voinut vähempää kiinnostaa, vaikka aterioilla yritämmekin tarjota aina jotakin myös omin sormin syötävää.

Parhaimpia leikkejä tällä hetkellä on sirkustemput ja laulut. Myös kirjojen lukeminen on hauskaa. Eniten kiinnostaa äitin ja isimiehen tietokoneet, pleikkari, puhelimet, telkkarin kaukosäädin ja pankkitunnukset. Menninkäisestä on myös kivaa pistää eri muotoisia ja värisiä palikoita koriin ja ottaa taas pois. Huippuleluja on äitin värikkäät muumilasinaluset. Pettymys on iso, kun jotakin ei saa tehdä. Mutta yllättävän nopeasti menninkäinen jätti rauhaan erimerkiksi koiran vesi- ja ruokakipot, vaikka yhden kerran ehtikin jakaa eväät koiran kanssa. Tunteita näytetään vuolaasti, niin pettymyksen tunteita, kuin rakkaudenosoituksia. Ihanaa kun toinen halailee paljon ja sanoo aina itsekin halatessaan "aaiii" kun rutistaa oikein kovaa.

10 kuukautisneuvolassakin kävimme painokontrollissa ja nyt painon kehitys on taas ihan ok. Menninkäinen tuntuukin raskaammalta. Ei tarvitse äitinkään paljon salille kohta lähteä😊 Että sellainen on ollut tämä kuukausi. Äitin iso pieni tyttö<3 Oppinut niin hurjasti kaikenlaista! Kahden kuukauden kuluttua juhlitaankin jo 1 vuotiasta, apua!

Tässä vielä meidän halloween fiilistelyt. Menninkäinen nautti värikylpypeuhusta. Suosittelen toteutusta kylpyhuoneessa, saa rauhassa sotkea juuri niin paljon kuin haluaa (kannattaa olla nakuna, säästyy vaatteet) ja lopuksi vain vaippa pois ja suihkuun.

Vauvan halloween

Kun isimies kysyi meinaammeko järjestää menninkäiselle halloweenfiilistelyjä, venäytin naamani. Aluksi ajattelin että ei missään tapauksessa, sillä itse en juurikaan perusta mistään ylimääräisistä kaupallisista hössötyksistä, mutta sitten mietin asiaa tarkemmin. Paljonko minun tarvitsee kuluttaa jos järjestän lapselleni halloweenelämyksen? Ei välttämättä paljoa.

Vauvan halloween aistiseikkailu:

Tämän toteutan värikylpymeiningillä, ja asioilla, joita meiltä kotoa löytyy.

1.       Ensin virittäydytään tunnelmaan. Teen peuhupaikan missä on jotain oranssia, mustaa ja valkoista. Esimerkiksi minulla on oranssi tyynyn päällinen, oranssi huivi, mustaa kangasta ja katsotaan mitä muuta käyttökelpoista kotoa vielä löytyy. Tässä aluksi leikitään, ennen kuin siirrymme astiseikkailuun.

2.       Aistiämpäreitä. Näissä voisi olla vaikkapa vettä ja perunajauhoja, vettä ja keitettyä nuudelia, pumpulia, erilaisia materiaaleja.

3.       Lopuksi taidenurkka, missä menninkäinen saa maalata paperille halloweenin väreillä. Ehkä jotain mangopilttiä, mustaa elintarvikeväriäkin löytyisi kaapista jos sekoittaisi veteen ja esimerkiksi jotain punaista, vaikka punaviinimarjoja. Ja ei kun taiteilemaan.

Sitten ajattelin halloween ruokaa. Ehkäpä pizzaa. Tässä esimerkiksi yksi varteenotettava pizzapohja. Ja tomaattikastike.  Ja halloweenteemaisia hedelmäjuttuja. Lisää ideoita löytyy myös pinterestistä, tietenkin. Mitä pinterestissä ei ole, ei ole olemassa:) 

Jos (kun) hedelmiä ja marjoja jää yli, niin iskee vaan blenderiin, joukkoon vaikka avocadoa ja maustamatonta jogurttia ja avot, smoothie on valmis. Mitään ei kannata heittää menemään! Että näissä tunnelmissa sitten ensi viikon loppua odotellessa! Muita hyviä vinkkejä?

Vauvahaaveita

Tässä eräs ilta puhuimme taas toisesta vauvasta. Olemme siis avoimesti ja yhteisellä linjalla (olleet siitä saakka, kun annoimme viimein ensimmäiselle lapselle luvan saapua) siitä, että toivoisimme saavamme kaksi lasta. Tietenkään ei voi tietää saammeko enää lapsia, jos emme, niin onneksi on tämä yksi maailman rakkain olento ja sekin riittää.

Myös lapsien ikäerosta on puhuttu. Emme ole enää nuoria, emme vanhojakaan, mutta kolmenkympin rajapyykin ylittäneitä kumminkin. Emme halua, että lapsilla olisi kamalan pitkää ikäeroa, jotta heistä olisi toisilleen leikkikaverit, mutta emme myöskään ikämme puolesta halua odottaa kauaa, sillä huomaamme iän mukana hiipivän mukavuudenhaluisuuden. Jos emme tee toista pian, emme todennäköisesti tekisi sitä ollenkaan. Olemme ajatelleet, että alamme yrittämään toista lasta, kun menninkäinen on täyttänyt vuoden. Jos sattuisi käymään niin, että raskautuisi nopeasti, olisi lapsilla silti melkein kahden vuoden ikäero. Ensimmäinen ei olisi ihan pikkuinen, mutta ei isokaan. Kivasti kahden vuoden uhmaan sitten vielä vauva😊 Ja sitten taas toisaalta, jos raskautuminen kestää, niin meillä on sitten hetki aikaa yrittää rauhassa ennen kuin luovutamme.

Uudesta vauvasta puhuttaessa huomaan tutun epäröinnin hiipivän mieleeni. Samanlaista puntarointia oli, kun ensimmäisen lapsen tekoa pohdittiin. Olenko valmis? Haluan vai haluanko sittenkään? Entä minä? Entä muu perhe? Nyt menninkäinen on niin mukavassa vaiheessa (vaikka hän olikin aivan hurmaava pikkuvauvakin), että osaa kiivetä syliin, halata ja vuorovaikuttaa kanssamme kovasti. Se on niin ihanaa. On mahtavaa kun hän ei ole enää ihan vauva, vaan hänen kanssaan voi peuhata ja leikkiä jo erilaisempia leikkejä, kun ihan pikkuvauvan kanssa. Hän myös nukkuu yönsä pääsääntöisesti hyvin.

Olenko hullu, kun haluan uudestaan repaleisia öitä, yöimetystä, sohvannurkkaan sitoutumista, masuvaivoja, hammasistkuja ja vaiheita? No kyllä😊 Olenko hullu kun haluan synnyttää uudestaan, vaikka olinkin pettynyt omaan synnytyssuoritukseeni ja se oli kamalampaa kun ikinä uskalsin ajatellakaan? No kyllä, siitäkin selvittiin hengissä😊 Olenko hullu, että haluan lihota uudestaan 20 kiloa, vaikka olen juuri työllä ja tuskalla saanut selätettyä suurimman osan? Jep😊 Olenko hullu kun haluan jäädä taas vauvan kanssa kotiin, vaikka juuri olen päässyt tavoittelemaan omia, uusia haasteita opiskelujen parissa? Olenko, olenko, olenko? Kyllä, kyllä ja Kyllä, unelma toisesta lapsesta kuitenkin voittaa kaiken tämän.

Luontosuhde koetuksella?

Tässä on taas vierähtänyt pari viikkoa niin nopeasti, että heikompaa huimaa. Syysloma lähestyi ja itselleni asettamien deadlinejen mukaan kaikki roikkuvat koulutehtävät oli saatettava loppuun ennen syysloman alkua, jotta vapaa-ajan voisi (hyvällä omallatunnolla) pyhittää vain omalle pienelle perheelle ja yhdessäololle.

Eräs tehtäväni asetti minut pohtimaan omaa luontosuhdettani. Tuli kuin tilauksesta kiireisen arkeni keskelle. Metsä rauhoittaa ja poistaa stressiä, ne sanovat.

Oma luontosuhteeni on ollut aina aika mutkaton. Luontoon on menty, siellä on vietetty aikaa ja sen antimia on hyödynnetty. Sinne olen paennut hektistä arkea, olemaan yksin tai yhdessä. Rauhaa, harmonista metsän ääntä, rentoutumista ja hyviä eväitä.

Marjastus ja sienestys syksyisin. Paitsi tänä syksynä. Marjat (mustikat) olivat kamalan pieniä, ehkä johtuen poikkeuksellisen kuivasta kesästä. Puolukoita taas on ollut jotenkin kamalan vähän, tai en ole osunut hyville apajille. Sienestämisestäkin olen vain haaveillut. Miksi? Koska aika. Mutta se on vain osa totuutta. Vauva-arkeen kuuluu niin paljon muutakin, vauvaharrastuksia, vauvaystäviä, omia harrastuksia ja ystäviä, koulu, tuntuu, ettei ole ollut sopivaa aikaa. Ja silloin jos muiden puitteiden puolesta sopisi, taivaalta tulee täysillä vettä. Mutta peli ei ole vielä menetetty, suppilovahveroitahan löytyy vielä pitkään.

Perhokalastus. En ole kalastanut näin vähän sitten sen jälkeen kun en vielä kalastanut. Kalastuskerrat voi helposti laskea yhdellä kädellä. En nyt halua sanoa, koska vauva, mutta vähän kyllä kieltämättä asian laita on ollut niin. Osin tietenkin myös ihan omasta halusta. Olen imettänyt (ja imetän edelleen) eikä ennen kouluni aloitusta lapsukaisemme ollut saanut korviketta oikeastaan ollenkaan. Tämä on tietenkin täysin valintakysymyksiä, joten en valita. Muutamasti olemme olleet perheen kesken kalalla, mutta nämä retket ovat olleet lähinnä luonnon ihastelua. Päivät ovat olleet niin rytmitettyä syömisineen ja nukkumisineen, että intensiivinen kalastus on jäänyt vain haaveeksi. Mutta toki asia helpottuu (ehkä😊), kun toinen hieman kasvaa. Ainakin niiltä osin, että hänet voi hyvillä mielin viedä hoitoon lähteäkseen itse aamulla aikaisin kalaan😊. Mutta tietenkin myös toivon, että pystymme kalastamaan myös perheen kesken. Eiköhän se onnistu, kun vähän rohkenemme harjoittelemaan asiaa. Nyt kun toinen on sen verran vanha, että pystyy istumaan kantorinkassa, asiat helpottuvat huomattavasti😊 Jottei nyt pelkästään vedottaisi vauvaan, niin syytä on myös todella helteisellä kesällä, vähäisellä vedellä ja silloinkin kun lähdimme kalareissulle Ruotsiin perheen kesken ja sääkin olisi ollut mitä parhain, automme hajosi matkalla. Että huonoa onneakin on ollut.

Vaeltaminen. Menninkäisen kanssa olin Lapissa tänä kesänä kahdesti. Sen puolesta kesä oli huikea, koska kuumuus piti itikat loitolla. Hieman normaalista poikkeavia nämä reissut tietenkin olivat. Ei vaellusta, ei telttayöpymisiä. Niin rohkeaksi en kuuden kuukauden ikäisen lapsen kanssa ruvennut, vaikka varmasti joku tällaisestakin selviää. Mutta odotan kyllä innolla, milloin lapsemme tulee siihen ikään, että nukkuu kanssamme teltassa, ehkä ensi kesänä? Kummallakaan reissulla en saanut käyttää vielä kantorinkkaa, sillä sen käyttöönottoon vaadittiin, että toinen istuu ja jaksaa istua kunnolla. Mutta manducan avulla retkeily onnistui ongelmitta. Huiputimme muutaman tunturinkin😊

Kaiken entisen sijaan olen opetellut nauttimaan siitä, mikä on lähellä. Tämä syksy erityisen upeissa väreissään on mahdollistanut ruskasta nauttimisen ihan eteläisintä suomea myöden. Olemme retkeilleet lähialueiden luonnonsuojelualueilla ja ulkoilureiteillä, jotka ennen ovat olleet ”liian lähellä”. Ne ovat olleet sitten joskus kun -kohteita. Nyt niille tuli käyttöä. Aina ei tarvitse lähteä kauaksi ollakseen metsässä, saadakseen sieltä voimaa ja energiaa arkeen. Valehtelisin, jos väittäisin, etten tunne pientä kateuden pistosta sydämessäni katsellessani jonkun kalastuskuvia huikeista ympäristöistä, mutta en silti vaihtaisi tätä elämääni mihinkään. Kyllä minunkin aikani taas joskus koittaa, kun voin hyökätä sellaiseen seikkailuun.

Siihen asti nautin luonnosta tyttäreni kanssa. Katson hämmästystä ja ihastusta hänen silmissään, kun hän ensi kertaa konttaa läpi lehtikasan, tutkii pienillä sormillaan pehmeää, kosteaa metsäsammalta, ihastelee koppakuoriaisia ja hämähäkkejä ja tutkii joka ikisen havunneulasen sormillansa. Kaikki on niin uutta ja ihmeellistä. On ihanaa olla etuoikeutettu päästessä näkemään toisen tutkimisen intoa ja oppia näkemään luonnon kauneus myös lähellä, metsässä, joka on joka päivä ympärillämme. Opin siinä samalla itsekin katsomaan asioita vähän tarkemmin, näkemään kauneuden ja viehätyksen aivan arkisissakin asioissa. Metsä on muuten myös äärimmäisen loistava paikka harjoitella motorisia taitoja epätasaisen maastonsa takia. Metsässä voi myös harjoitella mitä tahansa, laskemista, luokittelua, värejä, mitä vain, huomaamatta vain tutkimalla erilaisia asioita ympäristöstä😊

Eli mitä voin sanoa luontosuhteestani. Olen ehkä hieman hukassa sen kanssa. Luontosuhteeseeni on tullut lovi. Se on hetkellisesti sekaisin ja etsii ja rakentaa nyt jotakin uutta. Harjoittelen hyväksymään sen, ettei aina tarvitse lähteä mahdollisimman kauas löytääkseen rauhan ja nauttiakseen. Toivon että onnistun omalle lapselleni luomaan yhtä mutkattoman luontosuhteen, mitä itselläni on. Arvostavan ja kunnioittavan sekä suojelevan. Aamen.   

Hyvää kansainvälistä imetysviikkoa!

Hyvää kansainvälistä imetysviikkoa. Täältä on mahdollista lukea tarkempaa tietoa ja statistiikkaa tämän vuoden imetysviikon teemasta. Nopeasti kerrattuna tämän vuoden teema on imetyksen merkityksestä globaalissa taistelussa eriarvoistumista, köyhyyttä ja virheellistä ravitsemusta kohtaan.

Mainittakoon nyt ihan ensimmäisenä, että ei ole tarkoitus hypettää. Itse vihaan kaikkea äärilaitapäädytystä, joten yritän sitä itsekin olla harrastamatta. Lisäksi imetys on kovin henkilökohtainen asia. Joskus jopa hyvin kipeäkin, jos se syystä tai toisesta on epäonnistunut. Ja toiset ihan tietoisesti jättävät imettämättä ja sekin on ihan ok! Yhtä kaikki, kesti imetystaival tunnin, päivän, kuukauden, vuosia, on se silti yhtä tärkeä. Tai jos valinta on ollut olla imettämättä, ei sitäkään pitäisi joutua kenellekään perustelemaan.

Oma imetystaipaleeni oli tyssätä jo heti alkuunsa synnytysosastolla. Imetyksen käynnistäminen tuntui niin mahdottoman hankalalta! Vauva roikkui tississä lähes ympäri vuorokauden, maitoa ei noussut ja imetys sattui aivan infernaalisen paljon.

Joskus kolmannen päivän kohdalla itkin kätilöille, että minä en halua imettää! Kaikki rinnanympärykset olivat mustelmilla ja rintakumista huolimatta imetys tuntui äärimmäisen hankalalta ja sattui mielettömästi. Joka imetyskerralla jouduin soittamaan hoitajan paikalle, että vauva saatiin tarttumaan kunnolla tissiin.

Vauvan imemisotetta syynättiin, mutta siinä ei tuntunut olevan mitään vikaa. Vauvan paino laski ja vauva kellastui, eikä maitoa vaan meinannut tulla, vaikka tississä roikkui kiukkuinen vauva ja sen ajan, kun ei roikkunut, yritin pumpulla nostattaa maitoa. Ai että ne päivät olivat pitkiä! Nänneihin koski niin kovasti ja näytin kokoajan törkyiseltä, kun paidan etumuksessa komeili valtavat nännivoidetahrat😊 Sitä tavaraa kului! Samoin kaalinlehtiä!

Lopulta kuitenkin maito lähti nousuun! Muistan ne onnen kyyneleet, kun paidan rinnuksille ilmestyi isot maitoläiskät. Mutta imetys sattui edelleen. Huulijänteitä syynättiin, vähän kireät, ei välttämättä tarvitsisi leikata, mutta en suostunut lähtemään sairaalasta, ennen kuin ne oli leikattu. Ja se helpottikin hieman! Imetyspolillakin kävin opettelemassa meille toimivia imetysasentoja ja vauvan asettamista rinnalle, niin että imuote olisi mahdollisimman hyvä. Siitä huolimatta jouduin käyttämään rintakumia monta viikkoa. Mietin useasti päivän aikana mikä ihme saa minut yrittämään aina uudelleen ja uudelleen. Aivan kuin jostain sairaasta kidutuselokuvasta.

Jossain kohtaa aloin kokeilemaan, miten imetys alkaisi sujumaan ilman kumia, sillä tuntui, että kumi kalvaa ja hiertää ja tekee näin ollen imetyksestä entistäkin kivuliaampaa. Aluksi tuntui, että ei tule mitään. Vauva itki ja rimpuili, eikä suostunut tarttumaan rintaan ilman kumia. Sitkeästi kuitenkin joka imetyskerran aloitin ilman kumia ja lopulta koitti kerta, jolloin kumia ei tarvittu. Ensin yksi kerta, sitten toisena päivänä toinen, sitten päivässä saattoi olla parikin onnistumista ja niin edelleen. Ja lopulta kumia ei enää tarvittu! Silloin imetys alkoi vihdoin olla mukavaa. Lopulta siis kaikkien kikkojen jälkeenkään mikään muu ei korjannut asiaa kun aika. Vihdoin parin kuukauden ikäisenä menninkäisen suu oli kasvanut sen kokoiseksi, että imetys onnistui ilman suurempia kipuja.

Paljon kyyneleitä on vuodatettu myös muista syistä. Ensimmäiset pari kuukautta tuntui, etten tehnytkään muuta kuin imettänyt. Menninkäinen oli varsinainen tissimaratoonari. Kun tehokkuutta alkoi löytymään tuli uusia ongelmia. Rintaraivareita, puremista, sähläystä, nipistelyä, repimistä mitä näitä nyt on. Joskus keinuteltiin ympäri asuntoa vauva tississä, joskus sanoin vauvalle, että jos puret vielä kerrankin, niin tämä on tässä. Mutta siitä huolimatta vaan jatkoin ja jatkoin kerta toisensa jälkeen. Jokin lajin haasteellisuudessa kuitenkin viehätti. Vaikkei imetys ollutkaan sitä seesteistä keinutuolissa keinumista, mitä olin kuvitellut. Tuntui kuitenkin niin hyvältä, kun tyytyväinen lapsi tuhisi rinnalla. Pakahduttava onnellisuuden tunne. Ja tokihan tässä myös säästyi piiitkä penni😊 Itse täysimetin 4 kuukautiseksi saakka, jonka jälkeen aloimme maistella myös kiinteitä. Toiset täysimettävät 6 kuukauden ikään saakka. 

Kiinteiden aloituksen jälkeen olen kuitenkin jatkanut imetystä, sillä maito (tuli se sitten tissistä tai pullosta) on vauvan ensisijainen ravinnonlähde vuoden ikään saakka. Ja WHO suosittaa imetystä jopa kaksi vuotiaaksi, toiset imettävät tätäkin pidempään. Yhdeksän kuukauden ikään mennessä menninkäinen on saanut korviketta vain muutamasti. Koulun aloituksen jälkeenkin imetän yhä neljästi päivässä. Kahdesti aamulla ennen kuin lähden ja kahdesti illalla ennen nukkumaan menoa. 

Imetys on yhtä luonnollinen kuin kenen tahansa syöminen, eikä asian luulisi olevan keneltäkään pois. Tähän mennessä en ole saanut kuin kerran negatiivissävyistä kommenttia imetyksestä ja tämäkin tapahtui neuvolan odotusaulassa, missä sen luulisi viimeisenä tapahtuvan. Ovat jotkut voineet katsoa pitkään, ehkä paheksuvastikin, mutta ovat pitäneet suunsa kiinni. Minusta on äärimmäisen epäkohteliasta mennä kesken imetyksen puuttumaan asiaan! Yhtä epäkohteliasta, kun itse menisin sanomaan jotakin negatiivista jollekin täysin ventovieraalle henkilölle jostakin herkästä, henkilökohtaisesta, yksilöllisestä mutta kuitenkin niin globaalista asiasta. Joten siis hyvät ihmiset, antakaa imetysrauha!