Luontosuhde koetuksella?


Tässä on taas vierähtänyt pari viikkoa niin nopeasti, että heikompaa huimaa. Syysloma lähestyi ja itselleni asettamien deadlinejen mukaan kaikki roikkuvat koulutehtävät oli saatettava loppuun ennen syysloman alkua, jotta vapaa-ajan voisi (hyvällä omallatunnolla) pyhittää vain omalle pienelle perheelle ja yhdessäololle.

Eräs tehtäväni asetti minut pohtimaan omaa luontosuhdettani. Tuli kuin tilauksesta kiireisen arkeni keskelle. Metsä rauhoittaa ja poistaa stressiä, ne sanovat.

Oma luontosuhteeni on ollut aina aika mutkaton. Luontoon on menty, siellä on vietetty aikaa ja sen antimia on hyödynnetty. Sinne olen paennut hektistä arkea, olemaan yksin tai yhdessä. Rauhaa, harmonista metsän ääntä, rentoutumista ja hyviä eväitä.

Marjastus ja sienestys syksyisin. Paitsi tänä syksynä. Marjat (mustikat) olivat kamalan pieniä, ehkä johtuen poikkeuksellisen kuivasta kesästä. Puolukoita taas on ollut jotenkin kamalan vähän, tai en ole osunut hyville apajille. Sienestämisestäkin olen vain haaveillut. Miksi? Koska aika. Mutta se on vain osa totuutta. Vauva-arkeen kuuluu niin paljon muutakin, vauvaharrastuksia, vauvaystäviä, omia harrastuksia ja ystäviä, koulu, tuntuu, ettei ole ollut sopivaa aikaa. Ja silloin jos muiden puitteiden puolesta sopisi, taivaalta tulee täysillä vettä. Mutta peli ei ole vielä menetetty, suppilovahveroitahan löytyy vielä pitkään.

Perhokalastus. En ole kalastanut näin vähän sitten sen jälkeen kun en vielä kalastanut. Kalastuskerrat voi helposti laskea yhdellä kädellä. En nyt halua sanoa, koska vauva, mutta vähän kyllä kieltämättä asian laita on ollut niin. Osin tietenkin myös ihan omasta halusta. Olen imettänyt (ja imetän edelleen) eikä ennen kouluni aloitusta lapsukaisemme ollut saanut korviketta oikeastaan ollenkaan. Tämä on tietenkin täysin valintakysymyksiä, joten en valita. Muutamasti olemme olleet perheen kesken kalalla, mutta nämä retket ovat olleet lähinnä luonnon ihastelua. Päivät ovat olleet niin rytmitettyä syömisineen ja nukkumisineen, että intensiivinen kalastus on jäänyt vain haaveeksi. Mutta toki asia helpottuu (ehkä😊), kun toinen hieman kasvaa. Ainakin niiltä osin, että hänet voi hyvillä mielin viedä hoitoon lähteäkseen itse aamulla aikaisin kalaan😊. Mutta tietenkin myös toivon, että pystymme kalastamaan myös perheen kesken. Eiköhän se onnistu, kun vähän rohkenemme harjoittelemaan asiaa. Nyt kun toinen on sen verran vanha, että pystyy istumaan kantorinkassa, asiat helpottuvat huomattavasti😊 Jottei nyt pelkästään vedottaisi vauvaan, niin syytä on myös todella helteisellä kesällä, vähäisellä vedellä ja silloinkin kun lähdimme kalareissulle Ruotsiin perheen kesken ja sääkin olisi ollut mitä parhain, automme hajosi matkalla. Että huonoa onneakin on ollut.

Vaeltaminen. Menninkäisen kanssa olin Lapissa tänä kesänä kahdesti. Sen puolesta kesä oli huikea, koska kuumuus piti itikat loitolla. Hieman normaalista poikkeavia nämä reissut tietenkin olivat. Ei vaellusta, ei telttayöpymisiä. Niin rohkeaksi en kuuden kuukauden ikäisen lapsen kanssa ruvennut, vaikka varmasti joku tällaisestakin selviää. Mutta odotan kyllä innolla, milloin lapsemme tulee siihen ikään, että nukkuu kanssamme teltassa, ehkä ensi kesänä? Kummallakaan reissulla en saanut käyttää vielä kantorinkkaa, sillä sen käyttöönottoon vaadittiin, että toinen istuu ja jaksaa istua kunnolla. Mutta manducan avulla retkeily onnistui ongelmitta. Huiputimme muutaman tunturinkin😊

Kaiken entisen sijaan olen opetellut nauttimaan siitä, mikä on lähellä. Tämä syksy erityisen upeissa väreissään on mahdollistanut ruskasta nauttimisen ihan eteläisintä suomea myöden. Olemme retkeilleet lähialueiden luonnonsuojelualueilla ja ulkoilureiteillä, jotka ennen ovat olleet ”liian lähellä”. Ne ovat olleet sitten joskus kun -kohteita. Nyt niille tuli käyttöä. Aina ei tarvitse lähteä kauaksi ollakseen metsässä, saadakseen sieltä voimaa ja energiaa arkeen. Valehtelisin, jos väittäisin, etten tunne pientä kateuden pistosta sydämessäni katsellessani jonkun kalastuskuvia huikeista ympäristöistä, mutta en silti vaihtaisi tätä elämääni mihinkään. Kyllä minunkin aikani taas joskus koittaa, kun voin hyökätä sellaiseen seikkailuun.

Siihen asti nautin luonnosta tyttäreni kanssa. Katson hämmästystä ja ihastusta hänen silmissään, kun hän ensi kertaa konttaa läpi lehtikasan, tutkii pienillä sormillaan pehmeää, kosteaa metsäsammalta, ihastelee koppakuoriaisia ja hämähäkkejä ja tutkii joka ikisen havunneulasen sormillansa. Kaikki on niin uutta ja ihmeellistä. On ihanaa olla etuoikeutettu päästessä näkemään toisen tutkimisen intoa ja oppia näkemään luonnon kauneus myös lähellä, metsässä, joka on joka päivä ympärillämme. Opin siinä samalla itsekin katsomaan asioita vähän tarkemmin, näkemään kauneuden ja viehätyksen aivan arkisissakin asioissa. Metsä on muuten myös äärimmäisen loistava paikka harjoitella motorisia taitoja epätasaisen maastonsa takia. Metsässä voi myös harjoitella mitä tahansa, laskemista, luokittelua, värejä, mitä vain, huomaamatta vain tutkimalla erilaisia asioita ympäristöstä😊

Eli mitä voin sanoa luontosuhteestani. Olen ehkä hieman hukassa sen kanssa. Luontosuhteeseeni on tullut lovi. Se on hetkellisesti sekaisin ja etsii ja rakentaa nyt jotakin uutta. Harjoittelen hyväksymään sen, ettei aina tarvitse lähteä mahdollisimman kauas löytääkseen rauhan ja nauttiakseen. Toivon että onnistun omalle lapselleni luomaan yhtä mutkattoman luontosuhteen, mitä itselläni on. Arvostavan ja kunnioittavan sekä suojelevan. Aamen.   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Taapero ruokailee... Vai ruokaileeko?

Me olimme lähes viisi viikkoa anoppilassa evakossa, kun kotonamme remontoitiin kylpyhuonetta. Taustana lisään, että menninkäinen on ollu...