Tässä on taas vierähtänyt pari viikkoa niin nopeasti, että
heikompaa huimaa. Syysloma lähestyi ja itselleni asettamien deadlinejen mukaan
kaikki roikkuvat koulutehtävät oli saatettava loppuun ennen syysloman alkua, jotta
vapaa-ajan voisi (hyvällä omallatunnolla) pyhittää vain omalle pienelle perheelle
ja yhdessäololle.
Eräs tehtäväni asetti minut pohtimaan omaa luontosuhdettani.
Tuli kuin tilauksesta kiireisen arkeni keskelle. Metsä rauhoittaa ja poistaa
stressiä, ne sanovat.
Oma luontosuhteeni on ollut aina aika mutkaton. Luontoon on
menty, siellä on vietetty aikaa ja sen antimia on hyödynnetty. Sinne olen
paennut hektistä arkea, olemaan yksin tai yhdessä. Rauhaa, harmonista metsän
ääntä, rentoutumista ja hyviä eväitä.
Marjastus ja sienestys syksyisin.
Paitsi tänä syksynä. Marjat (mustikat) olivat kamalan pieniä, ehkä johtuen
poikkeuksellisen kuivasta kesästä. Puolukoita taas on ollut jotenkin kamalan
vähän, tai en ole osunut hyville apajille. Sienestämisestäkin olen vain
haaveillut. Miksi? Koska aika. Mutta se on vain osa totuutta. Vauva-arkeen
kuuluu niin paljon muutakin, vauvaharrastuksia, vauvaystäviä, omia harrastuksia
ja ystäviä, koulu, tuntuu, ettei ole ollut sopivaa aikaa. Ja silloin jos muiden
puitteiden puolesta sopisi, taivaalta tulee täysillä vettä. Mutta peli ei ole vielä menetetty, suppilovahveroitahan löytyy vielä pitkään.
Perhokalastus. En ole kalastanut näin vähän sitten sen
jälkeen kun en vielä kalastanut. Kalastuskerrat voi helposti laskea yhdellä
kädellä. En nyt halua sanoa, koska vauva, mutta vähän kyllä kieltämättä asian
laita on ollut niin. Osin tietenkin myös ihan omasta halusta. Olen imettänyt
(ja imetän edelleen) eikä ennen kouluni aloitusta lapsukaisemme ollut saanut
korviketta oikeastaan ollenkaan. Tämä on tietenkin täysin valintakysymyksiä,
joten en valita. Muutamasti olemme olleet perheen kesken kalalla, mutta nämä retket
ovat olleet lähinnä luonnon ihastelua. Päivät ovat olleet niin rytmitettyä syömisineen
ja nukkumisineen, että intensiivinen kalastus on jäänyt vain haaveeksi. Mutta
toki asia helpottuu (ehkä😊), kun toinen hieman kasvaa. Ainakin niiltä
osin, että hänet voi hyvillä mielin viedä hoitoon lähteäkseen itse aamulla
aikaisin kalaan😊. Mutta tietenkin myös toivon, että pystymme
kalastamaan myös perheen kesken. Eiköhän se onnistu, kun vähän rohkenemme
harjoittelemaan asiaa. Nyt kun toinen on sen verran vanha, että pystyy istumaan
kantorinkassa, asiat helpottuvat huomattavasti😊 Jottei nyt pelkästään vedottaisi vauvaan,
niin syytä on myös todella helteisellä kesällä, vähäisellä vedellä ja
silloinkin kun lähdimme kalareissulle Ruotsiin perheen kesken ja sääkin olisi ollut mitä parhain, automme hajosi
matkalla. Että huonoa onneakin on ollut.
Vaeltaminen. Menninkäisen kanssa olin Lapissa tänä kesänä
kahdesti. Sen puolesta kesä oli huikea, koska kuumuus piti itikat loitolla.
Hieman normaalista poikkeavia nämä reissut tietenkin olivat. Ei vaellusta, ei
telttayöpymisiä. Niin rohkeaksi en kuuden kuukauden ikäisen lapsen kanssa
ruvennut, vaikka varmasti joku tällaisestakin selviää. Mutta odotan kyllä
innolla, milloin lapsemme tulee siihen ikään, että nukkuu kanssamme teltassa,
ehkä ensi kesänä? Kummallakaan reissulla en saanut käyttää vielä kantorinkkaa,
sillä sen käyttöönottoon vaadittiin, että toinen istuu ja jaksaa istua
kunnolla. Mutta manducan avulla retkeily onnistui ongelmitta. Huiputimme
muutaman tunturinkin😊
Kaiken entisen sijaan olen opetellut nauttimaan siitä, mikä
on lähellä. Tämä syksy erityisen upeissa väreissään on mahdollistanut ruskasta
nauttimisen ihan eteläisintä suomea myöden. Olemme retkeilleet lähialueiden
luonnonsuojelualueilla ja ulkoilureiteillä, jotka ennen ovat olleet ”liian
lähellä”. Ne ovat olleet sitten joskus kun -kohteita. Nyt niille tuli käyttöä.
Aina ei tarvitse lähteä kauaksi ollakseen metsässä, saadakseen sieltä voimaa ja
energiaa arkeen. Valehtelisin, jos väittäisin, etten tunne pientä kateuden
pistosta sydämessäni katsellessani jonkun kalastuskuvia huikeista
ympäristöistä, mutta en silti vaihtaisi tätä elämääni mihinkään. Kyllä minunkin
aikani taas joskus koittaa, kun voin hyökätä sellaiseen seikkailuun.
Siihen asti nautin luonnosta tyttäreni kanssa. Katson
hämmästystä ja ihastusta hänen silmissään, kun hän ensi kertaa konttaa läpi
lehtikasan, tutkii pienillä sormillaan pehmeää, kosteaa metsäsammalta,
ihastelee koppakuoriaisia ja hämähäkkejä ja tutkii joka ikisen havunneulasen
sormillansa. Kaikki on niin uutta ja ihmeellistä. On ihanaa olla etuoikeutettu
päästessä näkemään toisen tutkimisen intoa ja oppia näkemään luonnon kauneus myös
lähellä, metsässä, joka on joka päivä ympärillämme. Opin siinä samalla itsekin
katsomaan asioita vähän tarkemmin, näkemään kauneuden ja viehätyksen aivan
arkisissakin asioissa. Metsä on muuten myös äärimmäisen loistava paikka harjoitella
motorisia taitoja epätasaisen maastonsa takia. Metsässä voi myös harjoitella
mitä tahansa, laskemista, luokittelua, värejä, mitä vain, huomaamatta vain
tutkimalla erilaisia asioita ympäristöstä😊
Eli mitä voin sanoa luontosuhteestani. Olen ehkä hieman
hukassa sen kanssa. Luontosuhteeseeni on tullut lovi. Se on hetkellisesti
sekaisin ja etsii ja rakentaa nyt jotakin uutta. Harjoittelen hyväksymään sen,
ettei aina tarvitse lähteä mahdollisimman kauas löytääkseen rauhan ja
nauttiakseen. Toivon että onnistun omalle lapselleni luomaan yhtä mutkattoman
luontosuhteen, mitä itselläni on. Arvostavan ja kunnioittavan sekä suojelevan. Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti