Kirjeitä vauvalle osa 3.

Tämän lyhyen hetken tuntemisen perusteella voin kertoa, että olet ollut minun paras päätökseni IKINÄ! Jos joskus odotusaikana saatoinkin epäillä mahdutko meidän kahden itsenäisen ihmisen maailmaan tai olisimmeko sittenkään valmiita luopumaan helposta ja viehättävästä elämäntyylistämme, olin hölmö. Sinä hetkenä, jolloin tapasimme ensi kertaa tiesin, että pelkoni oli ollut turhaa <3 Toki elämä ei tule sellaiseksi kuin ennen, ei onneksi tarvitsekaan. Se on täydellistä näin. Kun meitä on kolme. Kun sinä olet siinä. Näin se oli tarkoitettu!

Sulatit sydämemme välittömästi. Siitäkin huolimatta vaikka pelkäsin, alanko vihaamaan omaa lastani kun tuskailin imettämisen kanssa. Niin paljon se sattui ja aiheutti tuskaa! Mutta niin vain sinä opit senkin asian, taitava tyttäreni. Sitkeästi kerta toisensa jälkeen jaksoit yrittää ja opit <3 Nyt ne hetket sinä rinnallani ovat korvaamattoman ihania. Se näky kun tyytyväisenä nukahdat syliini pieni hymynkare huulillasi. Se tyyneys ja rauha mikä sinut näissä hetkissä vallitsee. Olet rentona sylissäni, tyytyväisenä tuhiset ja näytät siltä, että uskot äidin olevan aina siinä. Jakamassa lämpönsä, sylinsä ja antamassa turvansa. Toivottavasti näin saa ollakin!

Mikään ei ole kauniimpi näky, kun nukut. Pienet luomesi suljettuina seikkailet unimaailmassasi, jonka sisältöä äiti voi vain arvailla. Ihaninta ikinä on myös se, kun kohdistat katseesi suoraan silmiini ja koko maailmasi tuntuu kirkastuvan. Äiti, minun hymyilevä äiti, ja hymyilet takaisin.

Mikään ei myöskään voi näyttää suloisemmalta kuin hetkesi isäsi kanssa. Hän rakastaa sinua niin paljon. Rakasti jo silloin kun kasvoit mahassani. Rakasti silloin, kun minä epäröin. Rakasti alusta loppuun. Ja sinut nähtyään hän oli mennyttä miestä. Isi tiesi, että sinä tulet olemaan meidän kaikki. Koko maailma. Niin paljon me sinua rakastamme. Ja niin paljon kuin me sinua rakastamme isi myös tiesi, ettei se muuta sitä, että me olemme myös kaksi ihmistä. Yhdessä olemme rakastavat vanhemmat, kumppanit, rakastavaiset. Erikseen olemme mies ja nainen erilaisine henkilökohtaisine tavoitteinemme ja haaveinemme ja niin sen kuuluu ollakin, eikä sitä aisaa muuta mikään. Isi tiesi mistä puhui. Isi on viisas.

Elämämme ei lopultakaan ole muuttunut sen vaikeammaksi tai rajoittavammaksi. Päinvastoin. Olet tuonut elämämme niin paljon lisää. On ihanaa, että olet olemassa siinä, ihan lähellä, käsi kädessä. Että saamme rakastaa sinua ja huolehtia sinusta, kantaa vastuuta sinusta ja kasvattaa sinua. Olet tärkeä! Hyvää yötä lapseni, nuku hyvin. Aamulla taas tavataan <3    

Menninkäinen jo yhden kuukauden

Niin on kuukausi vierähtänyt ja olemme onnistuneet pitämään lapsen A. hengissä ja B. suhteellisen tyytyväisenä (vaikka tämä toki taitaakin olla lähinnä tempperamenttipiirre). Meillä kun ei kummallakaan ollut aikaisempaa kokemusta näin pienistä vauvoista tai vauvoista ylipäätänsä. Ellei nyt tietysti lasketa mukaan satunnaisia sylittelyjä, milloin itkemään alkaneen vauvan on voinut tyrkätä takaisin äidilleen. Nyt olin itse se äiti😊 

Miten vauva sitten rauhoitetaan? Jos nyt totta puhutaan niin ei aavistustakaan. Sylissä olo, hytkyttely, juttelu, kuiva vaippa, jumppapallo, tutti… nämä toimivat välillä. Vakavampaan itkuun ei toimi kuin tissi. Eikä se vauva ole oikeastaan paljon muuta tuntunut tarvitsevankaan. Lämmintä syliä, kuivaa vaippaa, hellää hoitoa, unta ja paljon (PALJON!) tissiaikaa. Vielä kun lelutkaan eivät juuri kiinnosta, vain värit ja muodot.

Nyt kuukauden iässä tuntuu, että vauvan silmät ovat auenneet uudella tavalla ja ympäristö on alkanut kiinnostaa kovasti. Iltaisinkin nukuttamisen on nykyään tapahduttava pilkkopimeässä makuuhuoneessa, kun ennen pystyi katsomaan edes telkkaria samalla. Nyt jos erehtyy tarjoamaan virikkeitä, niin voi olla varma, ettei vauva hevillä nukahda.

Omassa pinnasängyssään vauva ei vielä toistaiseksi ole kovinkaan montaa kertaa nukkunut. Satunnaisia päikkäreitä vain, mutta nekin useimmiten sujuu kaukalossa, vaunuissa tai sohvalla. Kelarasia sen sijaan on ollut melkoisessa suosiossa. Ja ellei se ole kelvannut, niin sohvan nurkka vilttiin ja imetystyynyyn kietaistuna isin tai äidin kainalossa on viimeistään rokannut.

Mistä meidän menninkäinen pitää? Lämmin vesi! Se varmasti muistuttaa kovasti kohtua. Hän nauttii kovasti, kun pääsee joko suihkuun, peppupesulle tai kylpyyn. Kylmä vesi, tai vaikkapa kylmät kädet iholla, puolestaan ovat varma huudon paikka. Eikä minkään pikkuhuudon vaan hysteerisen kiljunnan. Neukkutäti sai kuulla kunniansa kun meni koskemaan vauvaan liian kylmillä käsillä.

Hoitopöydällä köllöttely, pierujumppa, mahallaan olo ja hieronta ovat myös pop. Vyöhyketerapeuttinen vauvahieronta on ihanaa ja kaikkein kivointa on kuunnella muiden vauvojen huutoa. Tai jotain muuta meteliä. Silloin ei tarvitse pienen vauvan itse äännellä.

Liberoperhosen rapisevat siivet ja makuuhuoneen tapetti myös kiinnostavat kovasti. Turvakaukalo, auton tasainen hurina ja vaunulenkit saavat meidän menninkäisen simahtamaan joka kerta. Isimiehen höpöhöpö jutut saavat vauvan harjoittelemaan hymyilyä, vaikkakin enimmäkseen uskonkin hymyjen vielä olevan pelkästään refleksejä. Hymynkare ilmestyy toisinaan myös unissaan ja tissihuikan jälkeen äidin masun päällä köllötellessä.

Valtakunnassa siis kaikki hyvin. Toistaiseksi vauvavuosi on alkanut rauhallisissa merkeissä, eikä vauva ainakaan vielä ole onnistunut uuvuttamaan tuoreita vanhempia, vaikka vauvavuoden rankkuudesta aina varoitellaankin. Päinvastoin. Aika kuluu siivillä. Oikein hirvittää että minivauvasta onkin kasvanut jo aikasta typykkä. Enää hän ei edes näytä pelkästään pikkuvauvalta, vaan enemmänkin itseltään. Aika menee liian nopeasti! 😊

DIY: Nimiäiskortin askartelua ja vauvan haaremipöksyt

Tiheä imu taitaa tältä osin olla taputeltu, toivottavasti. Tänään meillä on ollut taas neiti aurinko päivä. Ja päiväunetkin maittoivat tissin sijaan. Sillä välin sain jopa jotain aikaiseksikin.

Olen vanhanaikainen ja halusin tehdä itse kutsukortit teksti- tai whatsapp viestin sijaan. Onnistuin kuin onnistuinkin vihdoinkin askartelemaan nimiäiskortit loppuun. Jee! Tämmöiset niistä sitten tuli. Sisäpuolelle vielä printattiin meidän pikku menninkäiselle sopiva runo ja tarvittavat yksityiskohdat.

Sitten vielä teetän vauvan kuvan väliin ja avot, ei kun postilla vaan eteenpäin.

On ollutkin kova kasvun paikka totutella siihen, että joutuu jättämään aloittamansa asiat kesken koko ajan, mutta mistäpä sitä ei olisi valmis oman lapsensa takia joustamaan. Meillä kun ei valveillaolo aikana viihdytä kuin muutama hetki kerrallaan yksinään pötkötellen tai sitterissä istuen. Jos ei vauvaa miellyttäviä tapahtumia ala satelemaan, asiasta käydään usein kovaääninen palautekeskustelu. Tuttikin maistuu vain hätätapauksessa. Trikooliinaa en ole vielä uskaltanut kokeilla, mutta eiköhän senkin hetki tule viimeistään kun isimies palaa työmaalle.

Mutta eilen minulla taisi olla hurjasti luppo aikaa, sillä kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni suunnitella myös vaatetta. Nimittäin vauvalle pöksyjä. Mallia otin yksistä kaupan housuista, mutta muotoilin näistä hieman tällaiset rennomman puoleiset, isimiehen sanoin sirkuspöksyt.

Toteutus ei ehkä ole vielä täysin täydellinen ja loppuun saakka hiottu, mutta eikö se niin ole, että harjoitus tekee mestarin.

Saumuria en ole vielä saanut hankituksi, mutta tällainen testiversio onnistui anopin tavallisella ompelukoneellakin😊

Tissikamppailua -Tiheä imu!

Juuri kun tämä äiti oli ehtinyt tuulettaa ”toimivan” arkirytmin löytymistä, päätti neiti näpäyttää äitiä. Älä luulekaan pääseväsi näin helpolla!

Alkupäivinä vauvahan käytännössä asui tissillä, varsinkin yöt. Mikä johtikin välittömästi siihen ratkaisuun, että minä ja vauva nukuimme vierekkäin sohvalla isimiehen nauttiessa kunnollisia yöunia parvisängyssämme. Kun ruokarytmi ja ateriaväli alkoivat muovautua, siirryimme ratkaisuun, jossa isimies viettää alkuyön vauvan kanssa toisessa huoneessa minun nukkuessa toisessa ja imetyksen tapahtuessa vaihdamme rooleja ja minä otan sitten aamuvuoron. Tämä oli itseasiassa isimiehen idea. Ehkä hänkin näki ensimmäisten päivien jälkeen, että äitiä vähän väsyttää😊

Tämä ratkaisu onkin toiminut hyvin. Lapsukaisemme menee unille siinä kahdeksalta. Herätämme hänet vielä iltatissille viimeistään yhdeltätoista ja sitten hän useimmiten nukkuukin 4-6 tuntia yhteen soittoon ennen kuin herää itsestään seuraavan kerran ruokailemaan. Siitä hän nukkuu 9-10 aamulla. Ellei nyt lasketa lukuun sitä, että lapsukaisemme pitää jäätävää ähistelymeteliä mahansa kanssa osan yöstä, hän olisi täydellinen nukkuja. Noh, varmasti pääasia, että hän nukkuu. Nukutaan me muut sitten myöhemmin. Ehkä eläkkeellä, viimeistään haudassa. Ei kai, ei minulla ole varaa valittaa, sillä tiedän meidän perheen nukkuvan paljon paremmin, kuin tosi moni muu vauva-arjen kourissa kamppaileva kanssataivaltaja.

Eilinen aamu ei ollut sen erilaisempi kuin mikään aamu. Olin siirtynyt sohvalle omaan vuorooni vasta viiden jälkeen, eli huippuyö minulle ja yritin kelaboksista kantautuvasta metelistä huolimatta saada nukutuksi. Yhdeksältä luovutin ja käytin nopeasti koiran aamupissalla ja päätin aloittaa imetyspuuhat.

Imetyspolikäynnillä neitimme oikein esitteli imemistaitojaan, eikä rintakumia tarvittu koko käynnin aikana kertaakaan. Treenistä huolimatta tämä ei aivan näin ruusuisesti sujunut kotioltavissa. Mutta tänä kyseisenä aamuna kuitenkin taas sinnikkäästi päätin kokeilla. Ja yllätysyllätys, vauva tarttui rintaan ilman kumia. Tarttuipa toisenkin kerran ja vielä kolmannen kerran. Hieman jopa jo tuuletin, tässäkö tämä oli, nytkö voin heittää vesilintua näillä kumeilla. Kun imetyskertoja alkoi kertymään, aloin jo toivoa toisin. Jo kertaalleen parantuneet nännit olivat taas kipeät ja nännirasva oli pakko kaivaa esille.

NOTE TO MYSELF: Älä aloita rintakumista vieroittamista tiheän imun kautena!

Tiheän imun kaudella tarkoitetaan kautta, jolloin tuntuu, että vauva ei muuta teekään kuin asu rinnalla. Näitä kausia on yleensä mm. kolmen ja kuuden viikon iässä sekä kolmen ja kuuden kuukauden iässä. Vauva voi tällöin olla levoton ja itkuinen ja äidistä tuntua siltä, että tissimaito ei täytä vauvan tarpeita. Tämä kuitenkaan harvoin pitää paikkaansa. Vauva vain varmistelee, että maitobaari pysyy avoinna jatkossakin. Nämä kaudet kestävät usein parista päivästä viikkoon, joten parasta yrittää olla hermostumatta.

Niinpä me käytännössä asuimme koko päivän sohvannurkassa. Äidin viihdykkeenä oli kännykkä ja telkkari, vauvalla tissi. Välillä tissistä otettiin ihan nopeat huikat, välillä maratoonattiin yli tuntikin. Vahingossakaan ei vauva suostunut nukkumaan, ellei oteta laskuihin reilun tunnin vaunulenkkiä. Nopeita torkkuja saattoi ottaa äidin vatsan päällä ja tissillä, mutta auta armias jos menit siirtämään omaan sänkyyn, niin tiesit erehtyneesi.

NOTE TO MYSELF: JUO! JUO! JUO SITÄ VETTÄ!

Mieluiten ota imetysnurkkaukseen kokonainen vesipullo! Aivan sairasta miten paljon nesteitä imettäminen kuluttaa. Todellakin janottaa! Litra vettä ei ole kuin näyttää kuiville limakalvoille😊

NOTE TO MYSELF: MUISTA HYVÄ IMETYSASENTO!

Koko päivän tissiteltyäsi vauvan kanssa tiedät niskahartia alueella todella tehneesi niin. Varsinkin jos tyynyt ovat olleet vähän sinne päin ja tuki jossain aivan muualla kuin olisi pitänyt. Niinpä kun vihdoin ja viimein vauva oli tyytyväinen päivänsä saavutuksiin, oli kuumalle suihkulle, hieronnalle, venyttelylle, buranalle ja foamrollerille todellakin käyttöä. Imettäminen todella pystyy vetämään paikat niin jumiin, että päätä ihan särkee!

NOTE TO MYSELF: OLE KÄRSIVÄLLINEN! TÄMÄ ON TOIVOTTAVASTI VAIN VAIHE!

Imetyksen sitovuus on yllättänyt minut. Mutta nyt tajuan miten helpolla olenkaan päässyt, koska meidän neiti on ollut enemmän sorttiin nautiskelija kuin pikaruokailija. Hän on vetänyt helposti tunnin tissimaratoneja syödessään, mutta sen jälkeen ollutkin monta tuntia tyytyväinen. Kuka varasti aurinkoisen ja toi tilalle känkkäränkän? Neito naukkaa nopeat huikat, torkahtaa äitin massulle, yrität siirtää muualle päiväunille, herää, huutaa tissille kutsuhuudon ja aloittaa saman alusta. Täten äiti on ollut kahlittuna sohvan nurkkaan lähes vuorokaudet läpeensä, huoh, samaan aikaan kuin isimies voi jatkaa normaalia elämäänsä, sillä isimiehen syli on tätä nykyä surkea. Siltä ukolta kun puuttuvat nuo tarvittavat maitokanisterit.

Taas kaikesta imetystuskasta huolimatta on vain pakko todeta, että mikään ei ole suloisempi näky, kuin tyytyväisenä äidin vatsan päällä nukkuvan pikku ihminen. Meidän neiti myös nauttii erityisen paljon tukan tai selän silittelystä tissitellessä <3

Voihan vatsavaivat!

Vauvan suolisto kehittyy vielä vuosia vauvan syntymästä. Toisin sanoen vastasyntyneen suolisto ei ole vielä täysin kehittynyt, mikä saattaa aiheuttaa mm. ummetusta, ripulia, kouristuksia ja ilmavaivoja. Meillä mahan ilmavaivat ovat olleet vauvan riesana siitä asti, kun sairaalasta kotiuduimme. Pienokainen ei varsinaisesti itke mahaansa, mutta pinnistelee, ähistelee ja vääntelehtii paljon, jos ilmaa on mahassa.

Ensimmäiseksi kokeilin jättää ruokavaliostani pois aineita kuten kahvin, kaalit, herneet, sipulin ja ruisleivän. Röyhtäyttämistä ei enää sairaalalla neuvottu tekemään, muuta kuin tarvittaessa, eikä meidän neidin röyhtäyttäminen oikein ota edes onnistuakseen. Hän röyhtäisee ehkä yhden kerran kymmenestä, tai sitten röyhii jo rinnalla. Siksi varsinkaan öisin en edes yritä nähdä tätä vaivaa, koska vauva ei muuta kuin herää tähän.

Ilmavaivojen hoitoon ostimme apteekista cuplaton tippoja, ja ne tuntuvat toimivan jotenkuten. Myös lahjaksi saamamme pehmonalle lämmitettävällä kauratyynyllä vauvan vatsan päällä on ollut iso apu. D-vitamiini tipat aloitettuamme vauva alkoi myös panttailemaan kakkaa. Parin päivän kakattomuus saikin aikaan valtavia vatsanväänteitä ja itkuisuutta. Tuskailin, että miten voin auttaa kärsivää pikkuista.

Googlettelin miten auttaa vauvaa kakkaamaan. Tämä saattaa kuulostaa melkoisen ällöttävältä, mutta erään erittäin toimivan vinkin voin antaa. Liukasta topsipuikko rasvalla ja pyöräytä hellävaraisesti ja varovasti peräaukolla. Jostain syystä tämä kyllä laukaisee ainakin meillä välittömästi kakkaamisrefleksin. Eräs mitä myös suositeltiin, oli ostaa apteekista mallasuutetta, mutta tätä en ole vielä kokeillut, toivottavasti ei tarvitsekaan. D-vitamiinitipatkin vaihdoin sitten suihkeeseen. Suihkeen uskotaan liukenevan paremmin ja olevan vatsaystävällisempää.

Vyöhyketerapian nimeen vannovat monet. Siksi osallistumme vauvan kanssa kolme kertaa kestävällä vyöhyketerapeuttiselle vauvahierontakurssille. Kurssipäivillä on vaihtuvat teemat ja näillä haetaan helpotusta mm. mahavaivoihin, uniongelmiin sekä flunssan hoitoon.

Hoito on tarkoitus olla miellyttävää ja rentouttavaa vauvalle. Vatsavaivoista kärsivän vauvan uskotaan hyötyvän liikkeestä ja hieronta laukaisee kehossa olevia jännityksiä. Meidän neiti ainakin nautti hieronnasta koko rahan edestä. Enkä tiedä oliko syynä hieronta vai mikä, mutta hän nukkui erinomaisen hyvin koko seuraavan yön. Tai ainahan hän nukkuu suhteellisen hyvin, mutta isä ja äiti raukka eivät nuku, sillä vauva pitää niin kovaa meteliä mahansa kanssa. Vyöhyketerapeuttinen vauvahieronta siis ehdottomasti jatkoon! Tätä on tehtävä kotonakin!

Imettämisen helppous vai tuska?

Äidinmaitoa on vauvan ensisijaista ravintoa vauvan ensimmäiset elinkuukaudet. Joskus 4-6 kuukauden iässä saa pikku hiljaa alkaa tarjoamaan vauvalle kiinteitä ruokia. Tämä tai se kun vauva tekee hampaita, on kai aika yleinen kohta suomessa lopettaa imetys ja siirtyä korvikkeeseen. Maailmalla kuitenkin on tapana imettää pariinkin ikävuoteen saakkaa. Tämä on myös WHON suositus.

Ennen kuin itse olen aloittanut imetystaivaltani, mietin jo imettämistä ja imettämisen vaikeutta. Epäilinkin tulenko pitämään siitä ollenkaan. Nyt kahden ja puolen viikon kokemuksella voin sanoa, että se on ollut juuri niin haastavaa, kuin pelkäsinkin. Ongelma ei ole enää se, etteikö minulta tulisi maitoa, vaikka sekin aluksi tökki pahasti. Nyt pumppaan maitoa jopa luovutukseen. Mutta imetyskipu on vaivannut läpi imetystaipaleeni. Joskus jopa niin pahana, että imettämisen sijaan tekisi mieli vain juosta karkuun omaa lastaan. Jo sairaalassa minulle annettiin apuvälineeksi rintakumi ja käytän sitä yhä edelleen, sillä vauvalla on hankaluuksia pysyä rinnalla ilman sitä.

Imettämisestä on hyötyä sekä äidille että vauvalle. Se takaa  vauvan riittävän ravinnon saannin ja luo/vahvistaa vuorovaikutussuhdetta äidin ja vauvan välillä. Vauva saa imetyksestä 6 kuukauteen saakka kaikki tarvittavat ravintoaineet D-vitamiinia lukuun ottamatta. D-vitamiini tipat aloitetaan vauvalla luun mineralisaationhäiriön estämiseksi 2 viikon iässä riippumatta siitä, onko vauva äidinmaidolla vai korvikkeella.

Rinnat valmistautuvat imetykseen jo raskausaikana rintarauhasen kasvamisella ja rauhassolukon lisääntymisellä. Itselläni rinnat kasvoivat raskausaikana jo paljon. Toisilla taas rinnat eivät kasva juuri lainkaan. Tämä ei kuitenkaan kerro mitään tulevasta maidontuotannosta. Maidon eritys alkaa istukan irrottua ja maito alkaa ”nousta” rintoihin pikkuhiljaa synnytyksen jälkeen. Tämä voi aiheuttaa äidille kiputuntemuksia rintoihin, lämmön tunnetta sekä yleistä lämmön nousua.

Tiheä ja lapsentahtinen imetys ensi päivinä (siitä huolimatta, vaikka maitoa ei tule ensipisaroita enempää) on imetyksen onnistumisen kannalta tärkeitä. Tiheä imetys lisää maidon tuloa ja antaa vauvalle ravinnon lisäksi myös mielihyvää. Sairaalassakin kehotetaan ottamaan vauvaa heti rinnalle, kun kitinä alkaa ja imettää ihan vähintään kolmen tunnin välein. Imettämiseen saa myös ohjausta, neuvontaa ja tukea ja siihen kannustetaan ja tsempataan kovasti. Tämä oli ainakin oma kokemukseni. Imettäminen on myös helppo ja taloudellinen tapa taata vauvan ravinto.

Onnistuuko imettäminen sitten joka kerta? No ei! Osa äideistä ei voi imettää jonkin sairauden tai lääkityksen takia, toiset eivät vain halua imettää ja toiset saattavat joutua imetyksen lisäksi käyttämään myös korvikkeita vauvan kellastumisen tai liiallisen laihtumisen takia. Olivat syyt mitkä tahansa, korvikkeilla kasvaa ihan yhtä hyviä vauvoja kuin tissiruokailijoistakin.

Onko imettäminen helppoa? Toisten vauvat tajuavat imetyksen välittömästi, toisten vauvoilla voi kestää paljon pidempään. Ensimmäiset päivät ovat useimmiten enemmän ja vähemmän täyttä harjoittelua ja vaikka olisi imettänyt useammankin lapsen, se ei takaa imetyksen helppoutta, sillä jokainen vauva on oma yksilönsä. Näiden kipujen kanssa kamppaillessani, en enää hetkeäkään ihmettele äitejä, ketkä eivät imetä. Mielessäni on useammin kuin kerran päivässä käynyt sama ajatus, mutta jälleen kerran puren hammasta ja yritän sitkeästi uudestaan ja uudestaan.

Oman imetystaipaleeni aloitus oli hyvinkin kuoppainen. Lapsivuodeosastolla sain heti kättelyssä käyttööni rintakumin, sillä vauvalla oli hankaluuksia tarttua rintaan ja jäädä siihen kiinni. Myös imemislaiskuutta esiintyi aluksi. Rintakumin avulla vauvan sai viihtymään rinnalla (välillä minusta tuntui, että liiankin hyvin, eli kivuliaasti), eikä maidon nostattaminen jäänyt ainakaan vauvasta kiinni.

Maitoa ei kuitenkaan noussut ensimmäiseen kolmeen päivään ensinkään siitä huolimatta, että vauva asui (varsinkin yöt) tissillä. Vauvan paino laski ja oli pahimmillaan ihan karvan vajaa sen 10% painon alenemisen syntymäpainosta, jonka ylitettyään vauva joutuu jatkotutkimuksiin. Myös bilirubiiniarvot alkoivat kohoamaan ja vauva kellastumaan. Kolmantena päivänä saimme sairaalalta käyttöön lisämaidon imetyksen tueksi.

Lisäksi imettäminen sattui aivan sairaan paljon. On ihan normaalia, että nännit tulevat sairaan kipeiksi, koska eivät ole tottuneet imettämiseen, mutta liika on liikaa. Mainitsin tästä useaan otteeseen minua hoitaville kätilöille. He olivatkin erittäin ymmärtäväisiä ja tekivät parhaansa opettaessaan meillä oikeaa imuotetta ja imuasentoja. Tästä huolimatta imettämine ei muuttunut yhtään kivuttomammaksi, päinvastoin. Purin hammasta ja nielin kyyneleitä. Joka kerta kun vauva piti nostaa rinnalle imemään teki mieleni antaa se jollekin muulle. Kyselin voiko tällainen kipu olla normaalia, mutta kätilöt vakuuttelivat sen kuuluvan asiaan.

Kolmannen sairaalayön päätteeksi romahdin ihan täysin ja itkin lohdutonta hormooni-itkua kätilöille. Sanoin, etten todellakaan pysty enää imettämään, niin paljon se sattui. Näytin kuinka vauva oli onnistunut kolmessa päivässä kalvamaan mustelmat nännipihojeni ympärille ja lopulta asiaan alettiin suhtautua mielestäni riittävällä vakavuudella. Pääsin uudestaan lastenlääkärin vastaanotolle näytille, joka leikkasikin vauvalta kalvoja suusta ja tämä itseasiassa paransi imetyskipua huomattavasti. Enää vauva ei imiessään jyystänyt nännin ympäryksiä mustelmille vaan kipu siirtyi nänneihin, minne sen aluksi kuuluukin sattua.

Neljäntenä päivänä maidonnousuni oli edelleenkin vähäistä. Syöttöpunnituksia tehtiin ja lisämaitoa annettiin vauvalle imetyksen päätteeksi ruiskulla. Olin aivan järkyttynyt millainen imuteho vauvoilla on. Ruiskulla imetetään niin, että toisessa kädessä on kumihanska ja tämän käden pikkusormi pistetään vauvan suuhun jäljittelemään nänniä. Pelkäsin vauvan imaisevan kumihanskan kiduksiinsa😊 Aloin myös haavielemaan kotiin pääsystä, sillä sain kolmantena päivänä huonekaverin. Ei siinä sinänsä mitään, mutta eihän meidän vauvat olleet koskaan samaan aikaan hereillä ja jotenkin tuntui stressaavalta, kun ei saanut sitäkään vähää sitten nukutuksi. Eikä stressi ainakaan parantanut imemisongelmia.

Minulle suositeltiin viidennenkin päivän olemista sairaalassa, mutta neljännen yön päätteeksi olin niin väsynyt ja stressaantunut, että sanoin, etten halua jäädä enää yhdeksikään yöksi. Ei siksi, etteikö hoito olisi ollut ensiarvoisen hyvää ja hoitohenkilökunta ystävällistä, mutta halusin stressittömämpään ympäristöön, jossa maidonnousu ja imetys toivottavasti alkaisivat onnistua paremmin. Ja lisämaidon ansiosta vauvan paino oli noussut sen verran, että lopulta meidät vähän vastentahtoisesti päästettiin lähtemään kotiin, kunhan tulisimme seuraavana päivän käymään vielä osastolla punnituksissa.

Seuraavana päivänä paino oli kuin olikin alkanut nousta ja maito kunnolla erittyä tisseihin. Imettäminen oli edelleen helvetillisen kipeää. Pyysin aikaa imetyspolille ja sen myös sain. Imetyspolilla tietenkin vauva näytti parastaan. Tarttui helposti rintaan ilman rintakumia ja eri asennoista. Kotona tämä ei polin jälkeenkään ole onnistunut. Nännikipu alkaa kuitenkin olla enemmän kestettävissä ja kaikista epätoivoisen itkun ja luovuttamisen hetkistä huolimatta pääsin kuin pääsinkin täysimetyksen makuun. Todennäköisesti epätoivon hetkiä on vielä edessä, mutta toistaiseksi ajatuksen ovat valoisat😊 

Synnytyskertomus osa2

Synnytyskertomus osa 1:ssä olin tehnyt kotona ja sairaalassa synnytystä jo muutamia tunteja. Supistuskivut olivat paljon rankempia, mitä olin osannut kuvitellakaan, eikä kohdunsuun tilanne tuntunut juuri edistyvän kärsimyksistä huolimatta. Ei ihme, että synnytyksiä verrataan vaikkapa maratonin juoksemiseen. Kaikki kipuilu oli todellakin vähintäänkin uuvuttavaa! 

Aamulla puoli kuuden paikkeilla olen edelleenkin vasta 5cm auki ja aivan loppu kipuihin. Alan anelemaan puudutteita. En millään jaksa enää yhtään tuntia ilman. Aluksi minulle annetaan kohdunkaulalle PCB-puudute, joka tuokin hetkellistä helpotusta. Luulen jo, että selviäisin mahdollisimman vähillä puudutteilla. Ilokaasu on myös edelleen käytössä, samoin synnytyslaulu. 

TENS-laitekin raksuttaa edelleen selässä, mikä koituikin varmaan lopullisesti kohtalokseni, sillä hieman ensimmäisen puudutteen jälkeen alan tuntea kyljessä repivää, SIETÄMÄTÖNTÄ, kipua. Jokainen supistus repii vasenta kylkeä. Pyydän irroittamaan TENS-laitteen ja kipua yritetään hoitaa hieronnalla sekä kylmä- ja kuuma kääreillä, tuloksetta. Saan jopa toisen PCB-puudutteen, koska anestesialääkäri on kiinni muualla ja minun on odotettava, jotta saisin epiduraalia. Sattuu helvetisti.

Uusi PCB-puudute ei puuduta kuin vasemman jalkani ja kylkikipu sen kuin pahenee. Ulisen ja rukoilen helpotusta. Jokainen supistus tuntuu siltä, että vauva syntyy kyljen kautta ja repeän. Yritän painaa supistusten lomassa toisella kädellä kylkeä kasaan, toisella roikun henkeni edestä ilokaasussa. Harmittelin, etten päässyt ilokaasustakaan riittävään pöhnään, vaikka annostus nostetaan maksimiin. Pelkään kuolevani kipuun! Isimies on aivan paskana, koska ei pysty helpottamaan oloani mitenkään.

Hieman ennen kahdeksaa tehdään taas sisätutkimus, jossa olen 6cm auki. Jos jaksaisin, kiroaisin. Miten tämä voi tapahtua näin hitaasti. Kylkikipua on kestänyt liian pitkään ja olen valmis lopettamaan koko synnyttämisen. Vihdoin ja viimein saan epiduraalin ja kaivattua lepoa. Supistukset eivät lopu, eivätkä muutu täysin tunnottomiksi, mutta kylkikipuun epiduraali pikku hiljaa alkaa auttamaan. Supistuksiin otan lisänä vielä ilokaasua. Nämä kaksi yhdessä laukaisevat jonkin kummallisen reaktion ja naamaani alkaa kutittamaan aivan sairaasti. Pakko raapia jokaisen ilokaasuhenkäyksen jälkeen😊 Tämä oire on kuitenkin huomattavasti siedettävämpää, kuin kylkikramppi.

Epiduraali sai minut myös rentoutumaan niin, että vihdoin kohdunsuu alkoi aukeamaan nopeammin. Klo 9.35 olen 8cm auki ja pyydän, että saisin vielä uuden annoksen epiduraalia nyt kun on vielä mahdollisuus. Kymmeneltä olen edelleen 8 cm auki ja saan lisäannoksen epiduraalia. Viimeiset 2cm aukeavatkin sitten nopeasti ja 10.40 kohdunsuu on auki 10cm ja saisin alkaa ponnistamaan. Minua pyydetään käymään pissalla, mutta olen niin puuduksissa, etten kykene pissaamaan. Lopulta katetrointi on ainut vaihtoehto. Kiitos puudutteiden, se ei tunnu missään. 

Ponnistustarvetta joudun kuitenkin odottelemaan vielä tunnin verran. Supistuksia tulee, mutta minua ei ponnistuta. Vauvaa koitetaan saada laskeutumaan parempaan asentoon mm. pähkinäpallon avulla. Se on valtavan kokoinen kumipallo, joka asetetaan jalkojen väliin kylkimakuuasennossa. Potkaisen siinä tohinassa vahingossa kätilöäni naamaan. Se on noloa, pyydän tuhannesti anteeksi. Hän ei tunnu onneksi olevan moksiskaan.

Vihdoin 11.40 minua alkaa ponnistuttamaan. Kätilö käskee lopettamaan ilokaasun käytön ja keskittymään ponnistukseen. Punnerran ja punnerran, mutta mitään ei tapahdu. Siinä sitten aluksi kokeillaan ponnistaa ensin oikealla ja sitten vasemmalla kyljellä. Sitten testataan puoli istuvaa ponnistusasentoa ja lopusta minun kehotetaan ponnistamaan seisten. Supistukset tuntuvat kuitenkin loppuvan kesken liian nopeasti, enkä saa täyttä tehoa ponnistamiseen, vaikka pinnistän henkeni edestä. Hiki virtaa ja melkeen tunnen tukehtuvani, kun yritän ponnistaa vauvaa ulos. Kätilö tekee parhaansa auttaakseen vauvaa tulemaan ulos ja tukeakseen välilihaani. Sattuu aivan sairaasti, mutta kuitenkin vähemmän kuin aikaisemmin kokemani kylkikramppi.

Kuolettavan hitaasti vauva laskeutuu alemmas ja alemmas synnytyskanavassa, mutta samalla sykkeet alkavat romahtelemaan ponnistuksen aikana. Minä olen aivan hiestä märkä ja isimiehen kädet varmasti muodottomaksi puristettu. Alettiin jo valmistelemaan välilihan leikkaamista ja imukupin käyttöönottoa, kun kätilö sanoi tummatukkaisen pään pilkottavan ja kysyi haluanko kokeilla tukkaa. En tahtonut, mutta tiedosta sain kerättyä vielä viimeiset voiman muruset ja lopulta sain punnerrettua pienen neitosen maailmaan. Punnersin niin kovaa, että nenästä silmien välistä katkesi verisuoni ja sain siihen kohtaan pienen mustelman.

Sykkeenlaskut olivat aiheuttaneet sen, että vauva oli syntyessään hieman veltto ja hiljainen. Loppuvaiheessa hän oli myös kakannut lapsiveteen, mikä kertoo hänen olleen ahdingossa, mutta lopulta parkumista alkoi kuulumaan ja sain vauvan vatsan päälle. Isimies itki valtoimenaan, itse olin lähinnä järkyttynyt. Tuijotin pientä mustatukkaista nyyttiä, jonka pää oli muotoutunut ahtaassa synnytyskanavassa hassun päärynän muotoiseksi ja mietin vain, että luoja mikä synnytysmaratoni, saisinpa nukkua. Olin todella väsynyt, mutta toki myös onnellinen. Napanuoran annetaan sykkiä loppuun ja isimies on niin hajalla synnytyksestä, ettei pysty leikkaamaan napanuoraa katki.

Jälkeisten synnytykseen saan kaksi ruiskullista oksitosiinia, ennen kuin istukka syntyy. Kätilö joutuu painelemaan kohtua melko väkivaltaisen tuntuisesti ennen kuin istukka irtoaa. Tämän jälkeen alapää puudutetaan ja saan pieneen repeämään kaksi ommelta, muutoin selvisin pienillä nirhaumilla. Itse synnytykseen verrattuna tämä osuus tuntuu vain lähinnä epämiellyttävältä, vaikkakaan ei enää yhtään jaksaisi mitään ronkkimista sillä alueella.

Kätilö kysyy haluanko nähdä istukan. Sanoin haluavani, mutta en odottanut saavani aivan niin yksityiskohtaista luentoa istukasta ja sen toimintatavoista. Isimies tuijottaa istukkaa lähinnä järkyttyneenä😊 Hyvä ettei oksentanut. Totesikin siinä, että onneksi ei ole mikään skientologi. Istukan todettiin olevan ok, ainut että napanuora oli ollut jossain sivussa kiinni, mutta on kestänyt hyvin koko raskauden ajan.

Summasummaarum:

Synnytystapa: spontaani alatie

1.       vaiheen kesto: 14 tuntia 40 minuuttia (avautuminen)

2.       vaiheen kesto: 00 tuntia 39 minuuttia (ponnistus)

3.       vaiheen kesto: 00 tuntia 31 minuuttia (jälkeiset)

Yhteensä: 15 tuntia 50 minuuttia

Ja tuohon päälle vielä koko päivän kestäneet epäsäännölliset supistelut. Aika urakka.

Tuloksena kuitenkin kaunis tyttövauva, 51cm ja 3200g.

Onnelliset mutta kuolemanväsyneet vanhemmat saivat lopulta aamupalan synnytyssaliin ja pääsin käymään suihkussa. Osastolle siirryttiin parin tunnin päästä synnytyksen jälkeen. Isimies lähti kotiin nukkumaan ja minä sekä vauva nukuimme pois lääketokkuraa. Onneksi sain olla osastolla ensimmäiset kolme päivää kahden hengen huoneessa yksinäni. Koska oli joulunpyhät, oli lapsivuodeosastolla avoimet vierailuajat. Oli kiva, kun sukulaisia ja ystäviä kävi katsomassa meitä sairaalalla. Lisäksi isimies vietti aikaa kanssamme sen minkä ehti ja varpajaisiltaan pystyi. Osastolla alkoikin seuraavat haasteet, kun imetys astui kuvioihin, mutta tästä lisää seuraavalla kerralla.

Kuten edellä olen todennut, hoitohenkilökunta oli erinomaista. Myös isimies oli mahtava tuki läpi koko synnytyksen, silloinkin kun halusin pistää jalat ristiin ja miettiä synnytystä joskus vuosien päästä uudestaan. Jollei synnyttäjän rooli ole mukava, ei se tukihenkilön roolikaan helppoa ole. Isimies kertoi, ettei koskaan ole tuntenut itseään yhtä turhaksi ja avuttomaksi, kuin synnytyksessä, koska ei voi tehdä mitään toisen kärsimykselle. Yritin lohduttaa, että pelkkä läsnäolo on korvaamatonta, vaikka tuskin se itse siinä tilanteessa aivan siltä tuntuu.

Hoitohenkilökuntaa saan kiittää siitä, että edes harkitsen joskus vielä synnyttäväni uudestaan. Synnyttäjänä sain kiitosta, sillä olin melko rauhallinen synnyttäjä. En kironnut enkä huutanut, paitsi mielessäni, tosielämässä en kivuiltani pystynyt edes kiroilemaan. Joka ikinen supistus vaati minulta täyden keskittymisen. Noh, eipähän jälkeen päin tarvinnut ihan hirveästi hävetä onneksi omaa käytöstään😊

Synnytyskertomus Osa1

Niin kuin itsekin synnytystoivelistassani olin todennut ymmärtäväni, ettei synnytystä voi käsinkirjoittaa etukäteen, niin nyt todella myös tiedän asian olevan juuri näin. Pyörsin lähestulkoon joka ikisen mahdollisen toiveeni. Synnytys oli pitkä ja haastava, mutta siitä jäi silti ihan positiivinen fiilis. Suureksi osaksi siitä syystä, että kätilöni oli aivan loistava ja isimies erittäin hyvänä tukena, kun olin valmis sulkemaan haarani ja lopettamaan synnyttämisen siihen paikkaan. Vaikka säästyinkin traumoilta, en koe tarvetta synnyttää uudestaan ihan lähiaikoina😊 Ja kuten jo aikaisemmin totesinkin, muistan oman synnytykseni hieman liiankin kirkkaasti.

Synnytykseni oli pitkä kuin nälkävuosi, vaikkakin ihan keskiverto ensisynnyttäjän mittapuulla, pitkä on myös synnytyskertomus, siksi se on jaettu kahteen osaan. Paperilla synnytykseni kuulostaa kuulemma tavanomaiselta ensisynnyttäjän synnytykseltä. Jos et halua tietää, älä lue pidemmälle😊

Synnytystä oli ennakoinut jo pari yötä kestäneet epäsäännölliset supistelut, jotka kuitenkin laantuivat panadolin voimalla aamuun mennessä. Jouluaaton aamuna lähdin taas tavanomaiselle tunnin kestävälle aamulenkilleni, jonka tein joka aamu. Supisteluja tuli epäsäännöllisesti, mutta melko kivuttomasti.

Puolen päivän aikoihin menimme joulusaunaan. Silloin lantion seutu alkoi tuntua melkoisen kipeältä ja lonkat paukkuivat. Sitkeästi kuitenkin aloimme valmistautua joulun viettoon anoppilassa. Joulun vietto vauva mahassa oli ollut seuraavaksi paras toiveeni, kun kerran vauva ei suostunut syntymään ennen joulua.

Kolmen jälkeen pääsimme anoppilaan. Muutamia kivuliaampia supistuksia tuli todella harvakseltaan, mutta kuitenkin niin, että välillä jouduin nousta seisomaan ruokapöydässä. Onneksi hulina ympärillä vei ajatuksia pois kivuista. Otin myös panadolia, mutta särkylääkkeet eivät enää auttaneet kipuun.

Joulupukki kävi kuuden jäljestä ja lahjat oli jaettu kahdeksaan mennessä. Tällöin supistelut olivat alkaneet käymään entistä kivuliaimmiksi, mutta tulivat vieläkin noin 2o-15 minuutin välein. Supistelut tuntuivat lähinnä selän puolella ja istuminen oli lähes mahdotonta. Kahdeksan jälkeen illalla päätimme siirtyä kotiin odottelemaan mahdollista jatkoa.

Noin klo 21.00 aloin kellottamaan supistuksia. Niitä tuli aluksi noin 10 minuutin välein. Yritin levätä, sillä aloin olemaan lähes varma, että tämä olisi meidän yömme. Tänä yönä tulisi lähtö. Mutta supistuksia ei pystynyt vastaanottamaan makuulta, vaan oli aina noustava pystyyn tai pomputtelemaan jumppapallon päälle. Se siitä lepäämisestä siis. Isimiestä käskin nukkumaan, mutta ei hänkään jännitykseltään pystynyt nukahtamaan.

Lopulta klo 22.00 siirryin jumppapalloineni kuumaan suihkuun lievittämään oloani. Se olikin ihanaa ja supistukset oli paljon helpompi vastaanottaa kuumassa suihkussa. Suihkuttelin varmaan lähemmäs kaksi ja puoli tuntia. Lopulta kun supistuksia oli tullut säännöllisesti 3-4 minuutin välein noin tunnin ajan, päätin luopua suihkusta. Supistukset eivät tässä kohtaa kestäneet kuin keskimäärin 30 sekuntia.

Suihkun jälkeen noin klo 00.30 viriteltiin isimiehen kanssa TENS-laite selkään ja yritin hieman syödä iltapalaa. Supistuksia tuli nyt noin 5 minuutin välein ja kestivät keskimäärin 45 sekuntia. Kipu alkoi koko ajan voimistumaan, vaikka TENS veikin aluksi terävimmän kärjen kivulta. Oma TENS-laitteeni oli siis clas ohlsonin halpis malli, sairaalalta sain sitten myöhemmin elle-tensin.

Lopulta kipu alkoi käymään sietämättömäksi ja päätimme lähteä kohti sairaalaa. Sairaalaan saavuimme noin 01.30. Minut ohjattiin käyrille, katsottiin kohdunsuun tilanne (vasta 3cm auki) ja otettiin streptokokki (negatiivinen) sekä lapsivesitesti. Kipu tärisytti vartaloa ja en pystynyt muuta kuin oksentamaan käyrillä maatessani. Lopulta kun sain luvan nousta ylös, lapsivettä holahti lattialle. Se oli kirkkaan väristä ja veristä. Tämän takia sain luvan vaihtaa sairaalavaatteet päälle ja siirtyä suoraan synnytyssaliin.

Käyrät laitettiin taas synnytyssalissa ja yritin vielä sinnitellä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, vaikka vihjailinkin jo kätilölle, että saattaisin olla halukas muuttamaan suunnitelmiani piankin. Kätilö kuitenkin koitti kannustaa jatkamaan ilman lääkkeitä. Otin supistuksia vastaan seisten TENS selässäni, jotain raskauslaulun tapaista ulisten. Supistukset sattuivat aivan hitosti, eikä tietoakaan siitä, että olisin pystynyt olemaan jotenkin rentona.

Noin klo 02.30 ammetta alettiin valmistelemaan käyttööni. Lapsivettä ja kirkasta verta sekä pieniä hyytymiä holisi aina silloin tällöin supistusten yhteydessä ja vähän väliä jouduin pyytämään apua siteiden vaihtoon.

Amme oli aluksi pienoinen pettymys. Itse harrastan lähinnä tulikuumia suihkuja, joten haalean lämmin vesi ei oikein ollut minun makuuni. Lisäksi amme oli niin pieni, että siinä oli hankala löytää hyvää asentoa ja puolet vartalosta oli pinnan yläpuolella jäätymässä. Isimies ratkaisi kuitenkin ongelman suihkuttelemalla päälleni lämmintä vettä ja näin lopulta viihdyin melkein pari tuntia ammeessa. Vain välillä käytiin ottamassa uutta käyrää vauvan sykkeistä ja kehotettiin olla suihkuttamatta liian kuumaa vettä, ettei liika lämpö häiritse vauvan lämpöjä.

Klo 4.30 olen tullut ammeesta takaisin synnytyssaliin, koska supistukset ovat käyneet sietämättömän kipeiksi. Sisätutkimuksessa olen kuitenkin edelleenkin vasta 4cm auki. Selkääni viritellään sairaalan TENS-laite, joka on paljon voimakkaampi kuin omani. Se tuntuu lähinnä epämiellyttävältä ja boost-nappi, jota käytetään supistuksien aikana, lähinnä sattui hitosti. Kätilö kysyy haluanko ilokaasua. Epäröin hetken, koska olen kuullut, että ilokaasu aiheuttaa joillekin huonoa oloa. Pelkään alkavani taas oksentamaan, mutta päätän kuitenkin kokeilla, koska en selviä ilmankaan. Ilokaasu säädetään ensin aivan miedoimmalle ja tuo, jollei nyt todellakaan helpotusta, niin ainakin muuta ajateltavaa supistusten ajaksi. Siitä eteenpäin ilokaasu onkin paras ystäväni aina ponnistusvaiheeseen saakka. En tiedä hengitinkö sitä missään kohtaa oikein, koska en koko synnytyksen aikana tullut siitä mihinkään kummalliseen pöhnään, mutta ainakin psykologista helpotusta se tuntui tuovan.

Tästä tilanteesta on siis vielä pitkä ja entistä haastavampi matka itse lapsen syntymään, joten tarina jatkuu seuraavassa osassa. Synnytyskertomuksen loppuosa on jo loppusuoralla!

Terveisiä vauvakuplasta!

Pikkuinen on nyt 9 vuorokautta vanha ja neuvolan tekemä kotikäynti on takana. Syntymäpaino oli saavutettu imetyksen kuoppaisesta alkutaipaleesta huolimatta. Siitä huolimatta en ole uskaltanut perua vaatimaani lähetettä imetyspolille.

Vauvakupla on nielaissut meidät. Kaikkein miellyttävintä on nysvätä sohvalla vauva kainalossa ja tuoksutella vauvan hajua😊 Ollaan me nyt pienillä happihyppelyillä ja kaupassa käyty vauvan kanssa. Ja vieraita otettu vastaan. Huomenna on koitos edessä, kun menemme ottamaan vauvakuvia. Vauva on ainakin toistaiseksi todella kiltti, eikä huutele turhista. Ainoastaan jos tissitilaus on myöhässä tai vatsaa vääntää kovasti.

Synnytyskertomuskin laahaa. Osin myös siksi, että aika menee lähinnä maitomeijerinä toimiessa. Jos rinnalla ei ole vauvaa, siinä on pumppu😊 Olen sentään päässyt jo puoleen väliin saakka, mutta tarina on pitkä kuin nälkävuosi. Mutta toisaalta, niin oli synnytyskin. Vaikka jälleen kerran neuvolantäti totesi, että aika perus ensisynnyttäjän synnytys😊

Jospas sitä saisi loputkin tässä lähiaikoina kirjoitettua. Nyt kun maitoa tulee kunnolla, niin vauvakin tuntuu nukkuvan hieman pidemmissä pätkissä. Hyvää alkanutta vuotta!