Synnytyskertomus osa2

Synnytyskertomus osa 1:ssä olin tehnyt kotona ja sairaalassa synnytystä jo muutamia tunteja. Supistuskivut olivat paljon rankempia, mitä olin osannut kuvitellakaan, eikä kohdunsuun tilanne tuntunut juuri edistyvän kärsimyksistä huolimatta. Ei ihme, että synnytyksiä verrataan vaikkapa maratonin juoksemiseen. Kaikki kipuilu oli todellakin vähintäänkin uuvuttavaa! 

Aamulla puoli kuuden paikkeilla olen edelleenkin vasta 5cm auki ja aivan loppu kipuihin. Alan anelemaan puudutteita. En millään jaksa enää yhtään tuntia ilman. Aluksi minulle annetaan kohdunkaulalle PCB-puudute, joka tuokin hetkellistä helpotusta. Luulen jo, että selviäisin mahdollisimman vähillä puudutteilla. Ilokaasu on myös edelleen käytössä, samoin synnytyslaulu. 

TENS-laitekin raksuttaa edelleen selässä, mikä koituikin varmaan lopullisesti kohtalokseni, sillä hieman ensimmäisen puudutteen jälkeen alan tuntea kyljessä repivää, SIETÄMÄTÖNTÄ, kipua. Jokainen supistus repii vasenta kylkeä. Pyydän irroittamaan TENS-laitteen ja kipua yritetään hoitaa hieronnalla sekä kylmä- ja kuuma kääreillä, tuloksetta. Saan jopa toisen PCB-puudutteen, koska anestesialääkäri on kiinni muualla ja minun on odotettava, jotta saisin epiduraalia. Sattuu helvetisti.

Uusi PCB-puudute ei puuduta kuin vasemman jalkani ja kylkikipu sen kuin pahenee. Ulisen ja rukoilen helpotusta. Jokainen supistus tuntuu siltä, että vauva syntyy kyljen kautta ja repeän. Yritän painaa supistusten lomassa toisella kädellä kylkeä kasaan, toisella roikun henkeni edestä ilokaasussa. Harmittelin, etten päässyt ilokaasustakaan riittävään pöhnään, vaikka annostus nostetaan maksimiin. Pelkään kuolevani kipuun! Isimies on aivan paskana, koska ei pysty helpottamaan oloani mitenkään.

Hieman ennen kahdeksaa tehdään taas sisätutkimus, jossa olen 6cm auki. Jos jaksaisin, kiroaisin. Miten tämä voi tapahtua näin hitaasti. Kylkikipua on kestänyt liian pitkään ja olen valmis lopettamaan koko synnyttämisen. Vihdoin ja viimein saan epiduraalin ja kaivattua lepoa. Supistukset eivät lopu, eivätkä muutu täysin tunnottomiksi, mutta kylkikipuun epiduraali pikku hiljaa alkaa auttamaan. Supistuksiin otan lisänä vielä ilokaasua. Nämä kaksi yhdessä laukaisevat jonkin kummallisen reaktion ja naamaani alkaa kutittamaan aivan sairaasti. Pakko raapia jokaisen ilokaasuhenkäyksen jälkeen😊 Tämä oire on kuitenkin huomattavasti siedettävämpää, kuin kylkikramppi.

Epiduraali sai minut myös rentoutumaan niin, että vihdoin kohdunsuu alkoi aukeamaan nopeammin. Klo 9.35 olen 8cm auki ja pyydän, että saisin vielä uuden annoksen epiduraalia nyt kun on vielä mahdollisuus. Kymmeneltä olen edelleen 8 cm auki ja saan lisäannoksen epiduraalia. Viimeiset 2cm aukeavatkin sitten nopeasti ja 10.40 kohdunsuu on auki 10cm ja saisin alkaa ponnistamaan. Minua pyydetään käymään pissalla, mutta olen niin puuduksissa, etten kykene pissaamaan. Lopulta katetrointi on ainut vaihtoehto. Kiitos puudutteiden, se ei tunnu missään. 

Ponnistustarvetta joudun kuitenkin odottelemaan vielä tunnin verran. Supistuksia tulee, mutta minua ei ponnistuta. Vauvaa koitetaan saada laskeutumaan parempaan asentoon mm. pähkinäpallon avulla. Se on valtavan kokoinen kumipallo, joka asetetaan jalkojen väliin kylkimakuuasennossa. Potkaisen siinä tohinassa vahingossa kätilöäni naamaan. Se on noloa, pyydän tuhannesti anteeksi. Hän ei tunnu onneksi olevan moksiskaan.

Vihdoin 11.40 minua alkaa ponnistuttamaan. Kätilö käskee lopettamaan ilokaasun käytön ja keskittymään ponnistukseen. Punnerran ja punnerran, mutta mitään ei tapahdu. Siinä sitten aluksi kokeillaan ponnistaa ensin oikealla ja sitten vasemmalla kyljellä. Sitten testataan puoli istuvaa ponnistusasentoa ja lopusta minun kehotetaan ponnistamaan seisten. Supistukset tuntuvat kuitenkin loppuvan kesken liian nopeasti, enkä saa täyttä tehoa ponnistamiseen, vaikka pinnistän henkeni edestä. Hiki virtaa ja melkeen tunnen tukehtuvani, kun yritän ponnistaa vauvaa ulos. Kätilö tekee parhaansa auttaakseen vauvaa tulemaan ulos ja tukeakseen välilihaani. Sattuu aivan sairaasti, mutta kuitenkin vähemmän kuin aikaisemmin kokemani kylkikramppi.

Kuolettavan hitaasti vauva laskeutuu alemmas ja alemmas synnytyskanavassa, mutta samalla sykkeet alkavat romahtelemaan ponnistuksen aikana. Minä olen aivan hiestä märkä ja isimiehen kädet varmasti muodottomaksi puristettu. Alettiin jo valmistelemaan välilihan leikkaamista ja imukupin käyttöönottoa, kun kätilö sanoi tummatukkaisen pään pilkottavan ja kysyi haluanko kokeilla tukkaa. En tahtonut, mutta tiedosta sain kerättyä vielä viimeiset voiman muruset ja lopulta sain punnerrettua pienen neitosen maailmaan. Punnersin niin kovaa, että nenästä silmien välistä katkesi verisuoni ja sain siihen kohtaan pienen mustelman.

Sykkeenlaskut olivat aiheuttaneet sen, että vauva oli syntyessään hieman veltto ja hiljainen. Loppuvaiheessa hän oli myös kakannut lapsiveteen, mikä kertoo hänen olleen ahdingossa, mutta lopulta parkumista alkoi kuulumaan ja sain vauvan vatsan päälle. Isimies itki valtoimenaan, itse olin lähinnä järkyttynyt. Tuijotin pientä mustatukkaista nyyttiä, jonka pää oli muotoutunut ahtaassa synnytyskanavassa hassun päärynän muotoiseksi ja mietin vain, että luoja mikä synnytysmaratoni, saisinpa nukkua. Olin todella väsynyt, mutta toki myös onnellinen. Napanuoran annetaan sykkiä loppuun ja isimies on niin hajalla synnytyksestä, ettei pysty leikkaamaan napanuoraa katki.

Jälkeisten synnytykseen saan kaksi ruiskullista oksitosiinia, ennen kuin istukka syntyy. Kätilö joutuu painelemaan kohtua melko väkivaltaisen tuntuisesti ennen kuin istukka irtoaa. Tämän jälkeen alapää puudutetaan ja saan pieneen repeämään kaksi ommelta, muutoin selvisin pienillä nirhaumilla. Itse synnytykseen verrattuna tämä osuus tuntuu vain lähinnä epämiellyttävältä, vaikkakaan ei enää yhtään jaksaisi mitään ronkkimista sillä alueella.

Kätilö kysyy haluanko nähdä istukan. Sanoin haluavani, mutta en odottanut saavani aivan niin yksityiskohtaista luentoa istukasta ja sen toimintatavoista. Isimies tuijottaa istukkaa lähinnä järkyttyneenä😊 Hyvä ettei oksentanut. Totesikin siinä, että onneksi ei ole mikään skientologi. Istukan todettiin olevan ok, ainut että napanuora oli ollut jossain sivussa kiinni, mutta on kestänyt hyvin koko raskauden ajan.

Summasummaarum:

Synnytystapa: spontaani alatie

1.       vaiheen kesto: 14 tuntia 40 minuuttia (avautuminen)

2.       vaiheen kesto: 00 tuntia 39 minuuttia (ponnistus)

3.       vaiheen kesto: 00 tuntia 31 minuuttia (jälkeiset)

Yhteensä: 15 tuntia 50 minuuttia

Ja tuohon päälle vielä koko päivän kestäneet epäsäännölliset supistelut. Aika urakka.

Tuloksena kuitenkin kaunis tyttövauva, 51cm ja 3200g.

Onnelliset mutta kuolemanväsyneet vanhemmat saivat lopulta aamupalan synnytyssaliin ja pääsin käymään suihkussa. Osastolle siirryttiin parin tunnin päästä synnytyksen jälkeen. Isimies lähti kotiin nukkumaan ja minä sekä vauva nukuimme pois lääketokkuraa. Onneksi sain olla osastolla ensimmäiset kolme päivää kahden hengen huoneessa yksinäni. Koska oli joulunpyhät, oli lapsivuodeosastolla avoimet vierailuajat. Oli kiva, kun sukulaisia ja ystäviä kävi katsomassa meitä sairaalalla. Lisäksi isimies vietti aikaa kanssamme sen minkä ehti ja varpajaisiltaan pystyi. Osastolla alkoikin seuraavat haasteet, kun imetys astui kuvioihin, mutta tästä lisää seuraavalla kerralla.

Kuten edellä olen todennut, hoitohenkilökunta oli erinomaista. Myös isimies oli mahtava tuki läpi koko synnytyksen, silloinkin kun halusin pistää jalat ristiin ja miettiä synnytystä joskus vuosien päästä uudestaan. Jollei synnyttäjän rooli ole mukava, ei se tukihenkilön roolikaan helppoa ole. Isimies kertoi, ettei koskaan ole tuntenut itseään yhtä turhaksi ja avuttomaksi, kuin synnytyksessä, koska ei voi tehdä mitään toisen kärsimykselle. Yritin lohduttaa, että pelkkä läsnäolo on korvaamatonta, vaikka tuskin se itse siinä tilanteessa aivan siltä tuntuu.

Hoitohenkilökuntaa saan kiittää siitä, että edes harkitsen joskus vielä synnyttäväni uudestaan. Synnyttäjänä sain kiitosta, sillä olin melko rauhallinen synnyttäjä. En kironnut enkä huutanut, paitsi mielessäni, tosielämässä en kivuiltani pystynyt edes kiroilemaan. Joka ikinen supistus vaati minulta täyden keskittymisen. Noh, eipähän jälkeen päin tarvinnut ihan hirveästi hävetä onneksi omaa käytöstään😊