Imettämisen helppous vai tuska?

Äidinmaitoa on vauvan ensisijaista ravintoa vauvan ensimmäiset elinkuukaudet. Joskus 4-6 kuukauden iässä saa pikku hiljaa alkaa tarjoamaan vauvalle kiinteitä ruokia. Tämä tai se kun vauva tekee hampaita, on kai aika yleinen kohta suomessa lopettaa imetys ja siirtyä korvikkeeseen. Maailmalla kuitenkin on tapana imettää pariinkin ikävuoteen saakkaa. Tämä on myös WHON suositus.

Ennen kuin itse olen aloittanut imetystaivaltani, mietin jo imettämistä ja imettämisen vaikeutta. Epäilinkin tulenko pitämään siitä ollenkaan. Nyt kahden ja puolen viikon kokemuksella voin sanoa, että se on ollut juuri niin haastavaa, kuin pelkäsinkin. Ongelma ei ole enää se, etteikö minulta tulisi maitoa, vaikka sekin aluksi tökki pahasti. Nyt pumppaan maitoa jopa luovutukseen. Mutta imetyskipu on vaivannut läpi imetystaipaleeni. Joskus jopa niin pahana, että imettämisen sijaan tekisi mieli vain juosta karkuun omaa lastaan. Jo sairaalassa minulle annettiin apuvälineeksi rintakumi ja käytän sitä yhä edelleen, sillä vauvalla on hankaluuksia pysyä rinnalla ilman sitä.

Imettämisestä on hyötyä sekä äidille että vauvalle. Se takaa  vauvan riittävän ravinnon saannin ja luo/vahvistaa vuorovaikutussuhdetta äidin ja vauvan välillä. Vauva saa imetyksestä 6 kuukauteen saakka kaikki tarvittavat ravintoaineet D-vitamiinia lukuun ottamatta. D-vitamiini tipat aloitetaan vauvalla luun mineralisaationhäiriön estämiseksi 2 viikon iässä riippumatta siitä, onko vauva äidinmaidolla vai korvikkeella.

Rinnat valmistautuvat imetykseen jo raskausaikana rintarauhasen kasvamisella ja rauhassolukon lisääntymisellä. Itselläni rinnat kasvoivat raskausaikana jo paljon. Toisilla taas rinnat eivät kasva juuri lainkaan. Tämä ei kuitenkaan kerro mitään tulevasta maidontuotannosta. Maidon eritys alkaa istukan irrottua ja maito alkaa ”nousta” rintoihin pikkuhiljaa synnytyksen jälkeen. Tämä voi aiheuttaa äidille kiputuntemuksia rintoihin, lämmön tunnetta sekä yleistä lämmön nousua.

Tiheä ja lapsentahtinen imetys ensi päivinä (siitä huolimatta, vaikka maitoa ei tule ensipisaroita enempää) on imetyksen onnistumisen kannalta tärkeitä. Tiheä imetys lisää maidon tuloa ja antaa vauvalle ravinnon lisäksi myös mielihyvää. Sairaalassakin kehotetaan ottamaan vauvaa heti rinnalle, kun kitinä alkaa ja imettää ihan vähintään kolmen tunnin välein. Imettämiseen saa myös ohjausta, neuvontaa ja tukea ja siihen kannustetaan ja tsempataan kovasti. Tämä oli ainakin oma kokemukseni. Imettäminen on myös helppo ja taloudellinen tapa taata vauvan ravinto.

Onnistuuko imettäminen sitten joka kerta? No ei! Osa äideistä ei voi imettää jonkin sairauden tai lääkityksen takia, toiset eivät vain halua imettää ja toiset saattavat joutua imetyksen lisäksi käyttämään myös korvikkeita vauvan kellastumisen tai liiallisen laihtumisen takia. Olivat syyt mitkä tahansa, korvikkeilla kasvaa ihan yhtä hyviä vauvoja kuin tissiruokailijoistakin.

Onko imettäminen helppoa? Toisten vauvat tajuavat imetyksen välittömästi, toisten vauvoilla voi kestää paljon pidempään. Ensimmäiset päivät ovat useimmiten enemmän ja vähemmän täyttä harjoittelua ja vaikka olisi imettänyt useammankin lapsen, se ei takaa imetyksen helppoutta, sillä jokainen vauva on oma yksilönsä. Näiden kipujen kanssa kamppaillessani, en enää hetkeäkään ihmettele äitejä, ketkä eivät imetä. Mielessäni on useammin kuin kerran päivässä käynyt sama ajatus, mutta jälleen kerran puren hammasta ja yritän sitkeästi uudestaan ja uudestaan.

Oman imetystaipaleeni aloitus oli hyvinkin kuoppainen. Lapsivuodeosastolla sain heti kättelyssä käyttööni rintakumin, sillä vauvalla oli hankaluuksia tarttua rintaan ja jäädä siihen kiinni. Myös imemislaiskuutta esiintyi aluksi. Rintakumin avulla vauvan sai viihtymään rinnalla (välillä minusta tuntui, että liiankin hyvin, eli kivuliaasti), eikä maidon nostattaminen jäänyt ainakaan vauvasta kiinni.

Maitoa ei kuitenkaan noussut ensimmäiseen kolmeen päivään ensinkään siitä huolimatta, että vauva asui (varsinkin yöt) tissillä. Vauvan paino laski ja oli pahimmillaan ihan karvan vajaa sen 10% painon alenemisen syntymäpainosta, jonka ylitettyään vauva joutuu jatkotutkimuksiin. Myös bilirubiiniarvot alkoivat kohoamaan ja vauva kellastumaan. Kolmantena päivänä saimme sairaalalta käyttöön lisämaidon imetyksen tueksi.

Lisäksi imettäminen sattui aivan sairaan paljon. On ihan normaalia, että nännit tulevat sairaan kipeiksi, koska eivät ole tottuneet imettämiseen, mutta liika on liikaa. Mainitsin tästä useaan otteeseen minua hoitaville kätilöille. He olivatkin erittäin ymmärtäväisiä ja tekivät parhaansa opettaessaan meillä oikeaa imuotetta ja imuasentoja. Tästä huolimatta imettämine ei muuttunut yhtään kivuttomammaksi, päinvastoin. Purin hammasta ja nielin kyyneleitä. Joka kerta kun vauva piti nostaa rinnalle imemään teki mieleni antaa se jollekin muulle. Kyselin voiko tällainen kipu olla normaalia, mutta kätilöt vakuuttelivat sen kuuluvan asiaan.

Kolmannen sairaalayön päätteeksi romahdin ihan täysin ja itkin lohdutonta hormooni-itkua kätilöille. Sanoin, etten todellakaan pysty enää imettämään, niin paljon se sattui. Näytin kuinka vauva oli onnistunut kolmessa päivässä kalvamaan mustelmat nännipihojeni ympärille ja lopulta asiaan alettiin suhtautua mielestäni riittävällä vakavuudella. Pääsin uudestaan lastenlääkärin vastaanotolle näytille, joka leikkasikin vauvalta kalvoja suusta ja tämä itseasiassa paransi imetyskipua huomattavasti. Enää vauva ei imiessään jyystänyt nännin ympäryksiä mustelmille vaan kipu siirtyi nänneihin, minne sen aluksi kuuluukin sattua.

Neljäntenä päivänä maidonnousuni oli edelleenkin vähäistä. Syöttöpunnituksia tehtiin ja lisämaitoa annettiin vauvalle imetyksen päätteeksi ruiskulla. Olin aivan järkyttynyt millainen imuteho vauvoilla on. Ruiskulla imetetään niin, että toisessa kädessä on kumihanska ja tämän käden pikkusormi pistetään vauvan suuhun jäljittelemään nänniä. Pelkäsin vauvan imaisevan kumihanskan kiduksiinsa😊 Aloin myös haavielemaan kotiin pääsystä, sillä sain kolmantena päivänä huonekaverin. Ei siinä sinänsä mitään, mutta eihän meidän vauvat olleet koskaan samaan aikaan hereillä ja jotenkin tuntui stressaavalta, kun ei saanut sitäkään vähää sitten nukutuksi. Eikä stressi ainakaan parantanut imemisongelmia.

Minulle suositeltiin viidennenkin päivän olemista sairaalassa, mutta neljännen yön päätteeksi olin niin väsynyt ja stressaantunut, että sanoin, etten halua jäädä enää yhdeksikään yöksi. Ei siksi, etteikö hoito olisi ollut ensiarvoisen hyvää ja hoitohenkilökunta ystävällistä, mutta halusin stressittömämpään ympäristöön, jossa maidonnousu ja imetys toivottavasti alkaisivat onnistua paremmin. Ja lisämaidon ansiosta vauvan paino oli noussut sen verran, että lopulta meidät vähän vastentahtoisesti päästettiin lähtemään kotiin, kunhan tulisimme seuraavana päivän käymään vielä osastolla punnituksissa.

Seuraavana päivänä paino oli kuin olikin alkanut nousta ja maito kunnolla erittyä tisseihin. Imettäminen oli edelleen helvetillisen kipeää. Pyysin aikaa imetyspolille ja sen myös sain. Imetyspolilla tietenkin vauva näytti parastaan. Tarttui helposti rintaan ilman rintakumia ja eri asennoista. Kotona tämä ei polin jälkeenkään ole onnistunut. Nännikipu alkaa kuitenkin olla enemmän kestettävissä ja kaikista epätoivoisen itkun ja luovuttamisen hetkistä huolimatta pääsin kuin pääsinkin täysimetyksen makuun. Todennäköisesti epätoivon hetkiä on vielä edessä, mutta toistaiseksi ajatuksen ovat valoisat😊