Mitä minulle kuuluu? -Ensimmäiset liikkeet

Olin pari viikkoa töissä. En ole tehnyt töitä sitten toukokuun, joten oli oikein mukavaa vaihtelua tehdä jotakin tärkeää kaksi viikkoa. Myönnän kärsiväni jonkin asteisesta työnarkomaniasta. Olen tehnyt töitä teini-ikäisestä saakka. Olen siis työskennellyt AINA, myös opiskellessani tein töitä. Vaikka olenkin nyt nauttinut olostani työttömänä ja salaa ollut kiitollinen siitä, että kukaan ei enää palkkaa vahvasti raskaana olevaa naista, niin joudun myöntämään, että toisinaan kaipaan töihin. En varsinaisesti tunne kaipuuta oman alani töihin, mutta en olekaan koskaan ollut turhan nuuka työn suhteen. Voisihan sitä jotain muutakin tehdä.

Kohdussani on ollut hiljaista, mikä on tehnyt itseni epävarmaksi. Kuitenkin se, milloin sikiön liikkeitä alkaa itse tuntemaan, on kai kovin yksilöllistä ja riippuu monesta tekijästä. Asiaan vaikuttaa mm. raskausviikot, lapsen kulloinenkin asento, istukan paikka ja se, kuinka kovaa lapsi potkii. Toiset sikiöt ovat myös aktiivisempia kuin toiset. Useimmiten esimmäiset liikkeet tuntuvat noin viikkojen 16-20 aikana, mutta toiset sanovat tuntevansa niitä jo paljon aiemmin ja toiset myöhemmin. Vauvapalstoilta olen lukenut joidenkin itseni kanssa samaan aikaan odottavien jo tuntevan liikkeitä vatsan päältä, kun itse tunnen niitä hädin tuskin sisäpuoleltakaan.

Monet ovat kuvailleet ensimmäisiä hentoisia liikkeitä joksikin kalan ilmakupliksi tai hentoisiksi siiven hipaisuiksi. Itse en tällaista rekisteröinyt lainkaan. Voihan olla että sellaista oli, mutta suhtauduin monenlaiseen mahan möyrintään skeptisesti ajatellen sen olevan ilmaa tai muuta suolen toimintaa (mitä kyllä suurimmaksi osaksi uskonkin sen olleen). Koska nyt sellaisia liikkeitä, jotka varmasti pystyn liikkeiksi tunnistamaan, on tuntunut vihdoin siellä missä pitääkin, eli alavatsalla, siellä missä kohtukin tällä hetkellä majailee. Liikkeitä on tuntunut melko harvakseltaan, mutta parin päivän ajan sikiö on tuntunut melko aktiiviselta. Ehkä sekin on reagoinut suruun ja potkuttelee siksi niin paljon. Yritän lohduttautua ajatukseen, että ehkä sekin yrittää minua lohduttaa sieltä. Heti ensimmäisenä sitä kävi mielessä, voiko suru vahingoittaa sikiötä, mutta eivätköhän tunteet ole sallittuja. Liika stressi nyt varmasti on asia erikseen, mutta suru kuuluu ihmiselämään siinä missä ilokin.

Tänään menen avoneuvolaan katsastamaan kuntoni ja kuuntelemaan sydänäänet ja sitten matkaamme puoleksitoista viikoksi Lappiin eräilemään. Vatsa kasvaa kasvamistaan, mutta on edelleenkin siedettävän kokoinen. Toistaiseksi tunnen itseni elinvoimaiseksi ja jaksavaiseksi, vaikka väsynkin helpommin kuin ennen. Saas nähdä miten rinkan kanssa kulkeminen luonnistuu, vaikka reissu tehdäänkin täysin minun oloni ehdoilla. Isimies on luvannut kantaa kaiken painavan, mutta edellisvuosien vaelluksilta tiedän, ettei rinkka koskaan kevyt ole. Missään tapauksessa mieleen ei kuitenkaan ole tullut se, ettenkö haluaisi lähteä matkaan. Ehdottomasti haluan ainakin yrittää. Joten adios sitten pariksi viikoksi, minä lähden sinne, minne internetyhteys ei kanna.

Hyvästit rakkaalle

I know that you can´t see me,
but trust me, i´m just here.
Although i´m up in heaven,
my love for you will stay.

I see you cryingg, calling my name,
I want so much to lick your face and
ease your pain.

R.I.P

Kävin tänään saattamassa rakkaan koiran haudan lepoon. Hän oli ollut hoidossa isälläni, koska olin pari viikkoa eri paikkakunnalla töissä. Keväinen ärhäkkä syöpä oli uusinut tänä aikana ja käynyt sisäelinten kimppuun. Onneksi ehdin nähdä hänet ja saattaa viimeiselle matkalle. Kun näin hänet, hän innostui niin, mutta väsähti saman tien syliini. Hengitäminen oli vaikeaa ja askel horjui. Tiesin sen olevan menoa nyt. Vaikka sen miten tietäää, että elämä on lyhyt ja kuolema vie lopulta meidät kaikki, niin joka kerran se järkyttää yhtä paljon. Voi luopuminen, miksi se on niin pirun tuskallista.
Noh, nyt tuleva ultra stressaa ehka aivan aavistuksen vähemmän. Nyt kun meiltä on jälleen viety jotain todella rakasta, niin ehkä olisimme ansainneet jotakin positiivisia uutisia seuraavaksi.

Menetetty yksityisyys?

Kun ensimmäisen kerran joku (muu kuin isimies) tuli spontaanisti pistämään kättään raskausmasuni päälle, taisin säikähtää perin pohjaisesti. Halailemme aina ystäviämme nähdessämme sekä hyvästiksi ja pienet suudelmat poskelle tai muuta on ollut aina ok. Silti ele tulla koskemaan mahaani tuntui hyökkäykseltä henkilökohtaista reviiriäni kohtaan. Ei minua nyt varsinaisesti haittaa, jos joku haluaa mahaani kokeilla, mutta en tiedä mitä odotin. Ehkä että minulta kysyttäisiin lupaa sen koskemiseen? Vai onko silloin ok kosketella toisen mahaa, kun hän on raskaana? Itse en koskettele ihmisten vartalonosia. Enkä muista olenko oikeastaan koskaan edes kokeillut kenenkään raskausmahaa. 

Myös neuvolakäynnit tuntuvat välillä melkoisen henkilökohtaisilta kuulusteluilta. Minulla on käynyt vielä niin huono tuuri, että tämän raskauden kanssa neuvolassa on aina ollut eri henkilö töissä. Tämä ei ole herättänyt itsessäni minkäänlaista luottamussuhdetta, joten ei ole tehnyt mieli avautua tai kysellä yhtään mitään ylimääräistä neuvolasta.

Myös ystävät ja sukulaiset tuntuvat kyselevän enemmän ja enemmän henkilökohtaisia asioita. Sellaisetkin henkilöt, jotka eivät ole olleet ennen niin läheisen tuntuisia. Tämäkin tuntuu oudolta, varsinkin tällaisesta ihmisestä, joka on melkoisen tarkka omista asioistaan. Ei kyllä varmaan uskoisi, kun täällähän niitä levitellään pitkin internetiä 😊 Ehkä tähänkin kaikkeen tottuu. Olen yrittänyt ottaa asiaan sellaisen lähestymistavan, että tämä olkoon taas yksi kasvuprosesseistani. Ehkä minun ei aina tarvitse olla niin turhan tarkka yksityisyydestäni. Enhän tässä kanna mukanani mitään valtion salaisuutta. Tietyn tyyppisestä avoimuudesta kai yleensäkin on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Olet mitä syöt?

Mulla ruokahalu on ollut kohdillaan koko raskauden ajan, pahoinvoinnista huolimatta. Voisin jopa väittää kärsineeni nälkää, vaikka olen syönyt kuin hullu. Joskus nuorempana ruokailutottumukseni olivat mitä olivat, mutta jo useamman vuoden ajan olen ollut terveellisen ruokavalion kannattaja.

Pyrin noudattamaan ruokaympyrää (tai pyramidihan se taitaa nykyisin olla) ja syön lähes aina viidesti päivässä. Aamiainen on tärkeä minulle. Aamu ei ala ilman puuroa! Jos siihen saa vielä tuoreita marjoja, niin aina parempi. Myös voisilmä on ehdoton! Ja viikonloppuisin on kiva herkutella englantilaisella aamiaisella! Lounas ja päivällinen ovat useimmiten lämpimiä ruokia tai salaattia, niin että jompikumpi on toista kevyempi. Välipalana on hedelmää, leipää, muroja, jugurttia tai milloin mitäkin. Samoin iltapalalla. Ja nyt raskaana tulee vielä päälle naposteltua sitä, tätä ja tuota kaiken yllä mainitun päälle. 

Jännä homma, ettei se kuitenkaan näy vielä vaaálla. Painon nousemattomuus on ollut ongelmani aina, söin sitten vähän tai paljon. Mitä enemmän syön, sitä enemmän käyn vessassa, joten plus miinus nolla. Odotin aineenvaihdunan hidastumista iän lisääntyessä, mutta ainakaan toistaiseksi näin ei ole tapahtunut. Muistan kuinka eskarissa minulta kysyttiin huolestuneena, sainko kotona ollenkaan ruokaa, kun hain lasagnea kuudetta kertaa lisää ja silti olin kirpun kokoinen. 

Painon noudemattomuudesta huolimatta raskausmasu näkyy jo. Joskus viikon 8 paikkeilla mun työkaverit sanoi, että raskaus näkyy minusta. Viikolla 10 en saanut enää omia housujani vyötäröltä kiinni, vaikka miten yritin. Viikolla 11 siirryin käyttämään jo äitiyshousuja. Neuvolassa mulle sanottiin, että saat ihan rauhassa olla, syödä ja lihota, vaikka vähän enemmänkin ja sitä kyllä kovasti yritänkin.

Olen lukenut huolellisesti listan vältettävistä ja suositeltavista raaka-aineista raskausaikana. Noudatan sitä noin suurin piirtein, mutta en orjallisesti. Olen syönyt mm. raejuustoa sekä fetajuustoa, valiota pääsääntöisesti, jolla listeriaa ei ole tavattu noin kymmeneen vuoteen. Jos jossain on ollut fetasalaattia tarjolla, niin en ole tivannut mikä feta on kyseessä, vaan pistänyt napaan hyvällä ruokahalulla. Olen myös syönyt medium lihaa. Meetwurstiakin söin aluksi, ennen kuin tajusin sen kuuluvan kieltolistalle. Olen mennyt lähinnä mieliteot edellä ja pyrkinyt olla ottamatta liikaa stressiä raaka-aineista. Saavathan ihmiset lapsia huonommissakin olosuhteissa.  

Kun ruokavalio on suht koht monipuolinen ja pääasiassa terveellinen, niin eiköhän sillä pärjää aika pitkälle. Voihan bakteereja ja tauteja saada muualtakin kuin oman jääkaapin ruokalajeista. Esimerkiksi kylästä tai ravintolasta, mutta en ainakaan itse jaksa kantaa asiasta etukäteen huolta. Jos tässä alkaa kaikkea pelkäämään, niin kohta saa höpertyä omaan kotiinsa yksinään. Isimiehenkään pinna tuskin kestäisi sellaista pirttihirmua.

Onko lasten saamiselle olemassa oikeaa aikaa?

Hauskaa miten ikäkäsite muuttuu mitä vanhemmaksi tulee. Joskus pienenä kuvittelin parikymppisten olevan aivan aikuisia, kolmikymppisten jo ikäloppuja. Ikääntyessä huomasin, ettei se omalla kohdallani näin ollutkaan. Ajelin kimppakyydillä toiselle paikkakunnalle työkomennukselle. Olin itse autossa vanhin (olen siis jo siinä iässä, että täytän joka vuosi sen maagisen 25). Oli hauska kuunnella sellaisten oikeasti 25-vuotiaiden pohdintoja ikäkriisistä. Itse kun en varsinaisesti ole koskaan kärsinyt moisesta. Toki joskus ajattelin, että sitten kun olen niin ja niin vanha, on minulla hyvä työ, jossa viihdyn ja tienaan kohtuullisesti, omakotitalo, koira ja perunamaa. Noh, kuinkas sitten kävikään. On minulla kaksi koiraa ja vuokraviljelyspalsta, ammatti, jonka haluaisin vaihtaa ja kerrostalo kaksio, joka tosin on ennemminkin pankin kuin minun omaisuuttani. 

Nyky-yhteiskunnassa enää yhä harvemman naisen unelma-ammatti on olla kokopäiväinen kotiäiti. Toki näitäkin supermammoja yhä onneksi löytyy. Nyky-yhteiskunta kuitenkin kasvattaa meistä melko itsenäisiä ja yksinään pärjääviä yksilöitä. Koulutus, ura ja matkustamishaaveet ovat tulleet vauvahaaveiden tilalle ja ensisynnyttäjien keski-ikäkin on kivunnut lähemmäs kolmeakymmentä. Nykyään Suomeen syntyy vuodessa vähemmän lapsia kuin vanhuksia kuolee ja vuoden alusta syntyvyys oli laskenut yli 7% viime vuoteen verrattuna. 

Itsekin kuulun siihen kategoriaan, joka itsekin on miettinyt oikeaa aikaa lasten saannille. Oikeastaan pitkään totaali kieltäydyin koko biologisten lasten hankintasuunnitelmista, koska mielestäni maailma oli ja on edelleenkin valmiiksi ylikansoitettu. Mietin myös näitä perinteisiä asioita, kuten onko talous siinä kunnossa, että voisi elättää jotakuta toista? Pystynykö kantamaan vastuuta muista kuin itsestäni? Onko asunto tai auto sopiva? Onko minulla sitä tätä ja tuota. Kun asiaa alkaa oikein ajattelemaan, on lista loputon. Lopputulema kuitenkin on, että lapsien tekemistä ei aina voi vain suunnitella niin tarkoin, kuin jotakin muuta asiaa elämässä. Asiat harvoin menevät täysin suunnitellusti. Ja vaikka lapsien tekemisen olisi suunnitellut kuinka tarkoin, aina jokin asia voi yhtäkkiä muuttua tai mennä pieleen. Tai voikin muuttaa mielensä lapsienteon suhteen, niin kuin itselleni kävi. Tai voi olla, ettei lapsia ikinä tule, mitä myös paljon pelkäsin tuulimuna raskauden jälkeen.

Nyt rakenneultran kolkutellessa ovelle, mieltä on alkanut taas kalvamaan moni pelko. Kun on aikaa ajatella, sitä ajattelee kaikenlaista hassua. Esimerkiksi olenko ansainnut lasta, koska elämäni on ollut niin hyvää ilmankin, eikä minulla ole ollut varsinaista vauvakuumetta? En oikeastaan pelkää sitä, että lapsella olisi joku poikkeama. Rakenneultrassakaan ei välttämättä saa tarkkaa tietoa poikkeamista tai poikkeamaepäily on saattanut osoittautua täysin turhaksi. Eniten pelottaa se, jos todettaisiin, että lapsi olisi niin sairas, että ei selviytyisikään kohdun ulkopuolella tai olisi kuollut. Olisi ihan hirveää, jos tässä kohtaa kovasti odotettu pienoinen vietäisiinkin yhtäkkiä pois. Siksi olenkin päättänyt olla murehtimatta materiaan liittyviä asioita ja keskittyä mieluummin terveen vauvan odotukseen. Vaikkei lapseni tulolle nyt olisikaan sitä otollisinta aikaa, en tienaan tonneja tai asu väljästi, niin uskon meidän selviävän ihan mallikkaasti pienemmälläkin. 

Etäsuhde -pärjäämistä vai parasta aikaa?

Monet ovat minulta ihmetelleet, kuinka suhteemme oikein toimii, kun isimies on yli puolet vuodesta muualla töissä. Tätä olen toisinaan itsekin yrittänyt miettiä, mutta toistaiseksi asia ei herätä itsessäni juuri minkäänlaisia tunteita. On vielä hankalaa kuvitella aikaa, joka koittaa, sitten jos kaikki sujuu loppuun asti hyvin ja kahden ihmisen sijaan meitä olisikin kolme. Pari sanaa ennen varsinaista postausta. Tämä ei ole mikään näin saat etäsuhteen toimimaan -teksti. En anna siihen mitään vinkkipankkia, sillä uskon, että jokainen suhde on erilainen ja jokaisella on omat konstinsa saada suhteensa toimimaan, olivatpa ne sitten lähellä tai kaukana. Tämä on tarina meidän suhteesta.

Ehkä ensin muutama sana suhteestamme. Se on siis jo vanha, ei kuitenkaan vanha niin kuin pariskunnilla, jotka ovat olleet toistensa ensirakkauksia, mutta kahdeksan vuotta kuitenkin. Olemme tavanneet, kun olemme olleet nuoria, nättejä ja täynnä seikkailunhalua. Mutta silti meillä molemmilla oli värikkäästi elettyä elämää takanamme ennen tapaamistamme. Suhteemme on monissa sopissa keitetty ja vuosien varrella haudutettu ja kypsytetty. Se ei ole ollut vain parisuhde, vaan myös pitkä, molemmin puoleinen kasvuprosessi, josta varmasti saisi toisen blogin verran kirjoitettavaa. Se on kestänyt opiskeluvuodet, biletykset, ulkomaan vaihdon, matkustelut yhdessä ja erikseen, yrityksen perustamisen, konkurssin sekä monet muut elämän ylä- ja alamäet. Noh, jätetään nyt avaamatta niitä sen enempää.

Miksi sitten minua ei haittaa olla yksin kotona? Syy siihen varmasti on se, että meistä molemmat ovat aina olleet suhteellisen sosiaalisia, meneviä ja itsenäisiä ihmisiä. Paitsi että tykkään olla menossa, viihdyn myös yksin kotona. Se on minun hedelmällisintä aikaa, jolloin saan kaikki asiat tehdyksi. Meillä on paitsi yhteisiä ystäviä, myös omia ystäviä ja harrastuksia, miksi vietämmekin aikaa erillämme muutoinkin, kun vain työn takia. Suhteeseen ei juurikaan kuulu mustasukkaisuus, joka on mahdollistanut sen, että kumpikin on saanut toteuttaa itseään ja asettamiaan tavoitteitaan melko vapaasti ja toisen kannustuksesta nauttien, tapahtui se sitten lähellä tai kaukaa. Meillä isimies on enemmän se, joka nauttii kihnutuksesta, kiehnäämisestä ja läheisyydestä. Koska itse en koe sitä niin tarpeelliseksi, selviän hyvin ilmankin. Silloin kun teemme asioita yhdessä, niin totta kai nautin niistä hetkistä suunnattomasti. Kun olemme yhdessä, niin uskon meidän yrittävän olla mahdollisimman hyviä toisillemme. Olemme matkustaneet yhdessä pitkiäkin aikoja vastapainona kaikelle tälle muulle ja ne hetket ovat olleet parhaimpia hetkiä elämässäni. Silti arjessa koen helpommaksi sen, ettei meidän jatkuvasti tarvitse olla tekemisissä keskenämme. Yksi vahvuutemme on riitely. Tarvittaessa me riitelemme ja rakentava riitely on mielestäni toimivan suhteen yksi vahva kulmakivi. Jos jokin asia on tuntunut menevän pieleen suhteessamme, siitä on heti keskusteltu ja lähdetty etsimään kumpaakin tyydyttävää muutosta tilanteeseen, jolloin asiat eivät ole päässeet paisumaan liiallisiin mittasuhteisiin. Tämä tietysti vaatii kaksi asialle omistautunutta ja yhdessä yrittävää ihmistä, jotka haluavat saada suhteensa toimimaan.

Aika näyttää sen, miten käy vauvan syntymän jälkeen ja kuinka etäsuhde silloin toimii. Todennäköisesti asiat tulevat muuttumaan paljonkin. Näin kun esikoista odottaa, niin on vaikea kuvitella, minkälaista se elämä sitten vauvan kanssa tulee olemaankaan. Siitä kai sitten alkaa meidän uusi kasvuprosessi. Olemmeko me yhdessä loppu elämämme, sitä en tiedä, mutta tietysti toivon niin. Jos niin ei ole tarkoitettu, toivon että pystyisimme silti pysymään ystävinä jo tietysti ihan yhteisen lapsenkin takia. Mutta myös sen takia, että paitsi isimies on todella hyvä mies (vaikka joskus muuta väittäisinkin), niin hän on myös ihan ykkösystäväni. Ei samalla tavalla paras kaveri, kuin paras ystäväni, mutta ehdottomasti kuitenkin kaikkein läheisin ja tärkein ihminen minulle.

Kuinka pidetään anoppi tyytyväisenä?

Kyllä tuli jälleen vuoden miniä -palkinto pokattua, vaikken varsinaisesti mikään miniä olekaan. Isimiehen äidistä nyt vaan on tässä vuosien mittaan tullut anoppi, vaikkemme naimisissa olekaan.

Kävin eilen (kuten joka vuosi) poimimassa mansikoita monta ämpärillistä. Voin kertoa kiroilleeni muutamaan otteeseen mansikka pellolla, sillä kylmä kesäsää oli viivästyttänyt satokauden alkua huomattavasti. Ainoastaan muutama kypsä mansikka siellä täällä. Mutta koska olen tehnyt näin jo useana vuonna peräkkäin, en tohtinut olla tekemättä sitä tänäkään vuonna. Ja olisin taas pian kolme viikkoa reissun päällä, niin, että kun satokausi viimein olisi käynnissä, en pääsisi mansikoita poimimaan. Siellä sitä selkä kipeänä sitten kiroiltiin, mutta sain kun sainkin tuntien uurastuksen jälkeen tarvittavan määrän mansikoita. Kyllä nyt olen ylpeä itsestäni, eikä mikään maistu paremmalta kuin aamupuuro ja tuoreet marjat! (varsinkin jos niiden hankkimiseen on käytetty verta, hikeä ja kyyneleitä)

Saa nähdä miten syksyllä käy marjastuksen ja sienestyksen suhteen. Kyllähän isimiehen puoleinen suku tätäkin tapahtumaa odottaa joka syksy. Nautin suuresti metsässä samoilusta ja pidän keräilijäkulttuurista. Syksyinen sienestys on myös sellainen äiti-tytär -juttu minulle ja oikeastaan ainut asia, mitä me yhdessä äitini kanssa teemme. Jos vaan kunto ja jaksaminen on silloin yhä edelleen kohdallaan, niin ehdottomasti metsään vaan! Se on samaalla myös äärettömän terapeuttista (jos ei oteta lukuun päänahkaa havittelevia hirvikärpäsiä).

Joko hehkun? -Raskausajan toinen kolmannes

Olen pohtinut paljon sitä, kuinka raskaana olevien sanotaan hehkuvan. Raskaana olevat naiset alkavat kuulemma näyttämään terveemmiltä ja hehkuvammilta, kun verenvirtaus kasvaa ja ihosuonet laajenevat. Olen yrittänyt tarkkailla itseäni peilistä, mutta en ole löytänyt tätä hehkua itsestäni. Alkuraskaus toi ainakin itselleni hormonaalisia iho-ongelmia kaulan alueelle. Noh, onneksi sinne, sen sai hyvin peitettyä huivilla. Nyt toisen kolmanneksen aikaan näppylät ovat alkaneet pikkuhiljaa rauhoittumaan. Eivät toki ole hävinneet kokonaan, mutta kehtaan jo kulkea ilman kaulahuivia kesähelteellä (tosin hellettä on ollut vähän vähemmän puoleisesti). Hormonien vaikutuksesta kasvoihin on myös ilmestynyt pisamia ja muita tummempia alueita suojakerrosrasvauksesta huolimatta. En ole vielä päättänyt pidänkö niistä vai en.

Vartalokin on alkanut muistuttamaan raskaana olevan naisen vartaloa, vaikka painoa ei ole tullut juuri nimeksikään lisää. Joku aika takaperin neuvolassa mitattiin tulleen vähän reilut 2kg lähtöpainosta. Tämä on kyllä jopa hieman outoa, sillä syön mielestäni aivan sairaasti. Ruokavaliooni oli eksynyt asioita, kuten suklaa ja jäätelö, jotka eivät sinne normaalisti ole kuuluneet. Myös rasvainen ruoka maistuisi hyvältä. Olen aina pitänyt paljon ruuan valmistuksesta ja tuoreista raaka-aineista, mutta alkuraskaudessa en vain millään olisi jaksanut kokata itselleni mitään. Onneksi rasvainen ruoka saa oloni närästämään ja oksentamaan. Tämä hillitsee hyvin halut piipahtaa kerrosburgerilla. Myös useimmilla eineksillä oli saman tyylinen reaktio. Eniten harmittaa se, että alkuraskaudessa löytämäni mariannejäätelö maistuu tätä nykyä aivan kököltä. 

Kaikkein eniten nautin rintojen kasvusta. Ruumiinrakenteeni on aina ollut melko poikamainen, joten kun rintani kaksinkertaistivat kokonsa, olin vain onnellinen. Niin oli isimieskin, vaikkei tietenkään asiaa myöntänytkään. Myös vatsa on pömpähtänyt esiin. Se tosin on ollut esillä jo todella aikaisin, joskus viikon 8 jälkeen. Tiedä sitten oliko se sitä niin sanottua alkuraskauden turvotusta, vai mitä, mutta raskausmahalta se minusta näytti ja näyttää edelleen. Itse en vatsankasvuun juuri edes kiinnitä huomiota, mutta isimies asiasta aina huomauttaa tullessaan viikonloppuisin kotiin työmaaltaan. Reisiini tosin on kauhukseni etsiytynyt selluliittia, mutta Liiku läpi raskauden -kirja tiesi kertoa, että nämä ovat tulevat imetysvarastoni. Todella toivon niin, vaikken itseäni pidäkkään minään turhamaisuuden esikuvana.

Mikä parasta, eräänä aamuna havahduin siihen, että en ole oksentanut pian viikkoon. Ja totta tosiaan, yhtäkkiä tunsin olevani paljon pirteämpi kuin kuukausiin. Vihdoin jaksoin innostua entiseen tapaani uusista ja vanhoista asioista. Koomapotilas itsessäni väistyi ja vihdoinkin sain jopa jotain aikaiseksi. Yhä edelleen oksentelen silloin tällöin, varsinkin jos syön jotain väärää, joka pistää närästämään. Joskus muutoinkin. Kärsin myös ajoittaisesta huimaamisesta ja alhaisesta verenpaineesta, mutta näitä oireita voin jopa sietää, sillä ne eivät saa vätystelemään koko päiväksi peiton alle.

Huono ystävä fiiliksiä

Olin viikonloppuna mitä ihannimmissa häissä. On huippua, nyt kun pahin alkuraskauden uupumus on kadonnut. Yhä edelleen oksentelen silloin tällöin ja uutena oireena on tullut huimauskohtaukset, jotka todennäköisesti ovat seurausta matalasta verenpaineestani, mutta muutoin olen alkanut saamaan takaisin totuttua, toisinaan jopa ylitsepursuavaa, virtaani. 

Alkuraskaus oli mennyt itseltäni jotenkin täydellisessä sumussa. Toki lähimmät ystävät tiesivät raskaudestani sekä sen tuomista oireista ja jaksoivat tsempata ja kuunnella valitustani. Kiitos rakkaille ystävilleni ja ystävillemme heidän olemassa olostaan!  

Tällä kertaa yritimme hieman peitellä uutta raskautta, mutta tavalla tai toisella monet taas tiesivät uudesta raskaudesta. Noh, epäilyksien on tietysti tapana herätä heti, kun kieltäytyy nauttimasta alkoa. Niinpä niin, vaikkakin olimmekin kasvaneet joka viikonloppuisen juhlinnan yli jo ajat sitten, oli pääsiäiset, vaput yms. pakkojuhlat oiva hetki tarttua juomattomuuteeni. Myös tupakoinnin lopettamisesta seurasi arvailuja, vaikkakin olin lopettanut jo, ennen kuin tiesin olevani raskaana. Myös eräät ketkä tiesivät raskaustilanteestamme, saattoivat juoruta asiasta eteenpäin. Tästä en juurikaan perusta, sillä olisin mieluusti halunnut itse kertoa asiasta sitten, kun katsoisin ajan olevan sopiva. Mutta turha heittäytyä katkeraksi, se ei tilannetta enää muuksi muuta, eikä katkeruus mielestäni onneksi kuulukaan luonteenpiirteisiini.

Mistä huono ystävä fiilikseni sitten alkoivat kumpuilemaan? Noh, toki keskenmenosta toipumiseen kului oma aikansa. Silloin olin melko sulkeutunut ja vetäytynyt. En ehkä suoranaisesti ollut masentunut, mutta kuitenkin kaukana omasta normaalista itsestäni, joka on toimelias, seikkalaunhaluinen ja aktiivinen. Uusi raskaus sai alkunsa noin viisi kuukautta keskenmenon jälkeen ja veti minut aivan finaaliin. Olin niin väsynyt, että työpäivän jälkeen en jaksanut juuri pakollisia juttuja enempää. Kaikki oksentaminen ja öisinkin vessassa ramppaaminen toivat oman lisämausteensa arkeen. En kuitenkaan halunnut hakea sairaslomaa, sillä en ensinäkään halunnut töissä vielä kertoa asiasta ja toisekseen, työmoraalini on aina ollut turhan korkea siihen, että jäisin kotiin, jollen todellakin olisi erittäin, SIIS ERITTÄIN, sairas.

Aloinkin jo pikku hiljaa varmistumaan siitä, että kohta minulla ei olisi enää yhtään ystävää jäljellä, mikäli en alkaisi ryhdistäytyä. Viimeisen puolen vuoden esityksen perusteella, en todellakaan ole ansainnut vuoden ystävä -titteliä. En lakkaa ihmettelemästä miten rakkaat ystäväni ovatkaan kestäneet minua vuodesta toiseen. Myönnän olleeni aina huono pitämään ihmisiin yhteyttä ja pitkään menikin niin, että en koskaan oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä keneenkään, vaan odotin aina, että minuun otetaan yhteyttä. Joo tiedän, kuulostaa ihme narsismihirmulta, mutta en minä siksi jättänyt soittamatta, ettenkö olisi tahtonut tai olisi ollut kiinnostunut, ajattelin vain, että jos vaikkapa häiritsen. Hullu kuvitelma, onneksi olen aika hyvin päässyt tästä tavasta ylitse.

Kun työni päättyi toukokuun lopussa, päätin sisuuntua ja sopia kalenterini täyteen menoja. Nyt kun työt eivät väsyttäisi minua kokonaan, oli aika ryhdistäytyä ystävyyden saralla. Ystäväni asuvat lähellä ja kaukaa, joten pian huomasinkin, etten ollut lähes kolmeen viikkoon kotonakaan, kuin korkeintaan nukkumassa, jos sitäkään. Mutta oli ihanaa viettää pitkästä aikaa yhteistä aikaa. Niinä päivinä kun olin kotona, lähinnä nukuin. Kyläily otti yllätävästi voimille, niin paljon kuin nautinkin ajastani. On ollut lohduttavaa huomata, että ystäväni ovat ystäviäni, asuvat he sitten lähellä tai kaukana ja olimme sitten tekemisissä vähän tai paljon. Joskus elämässä tapahtuu yllättäviä käänteitä, elämäntilanteet muuttuuvat itse kullakin, eikä yhteydenpidon määrä ole aina vakio. Tästä huolimatta ystävien välisen yhteydentunteen kokemuksen ei onneksi tarvitse muuttua. Kun elämä antaa vastoinkäymisiä tiellemme, on olo tuntunut joskus jopa yksinäiseltä. Silloin kuitenkin auttaa, kun on monta mahtavaa muistoa, jotka voi jakaa ystäviensä kanssa. Tuskin olisin tässä ja nyt, sellaisena kuin olen, tyytyväisenä siihen kuka olen, ilman ystäviäni.

Yksinäisyys kuulostaa ja tuntuu pelottavalta ja lohduttomalta. Siksi silmiini kohoaa kyyneleet pelkästä ajatuksestakin, kuinka paljon yksinäisiä ihmisiä maailmassa on. Jos jotain toivoisin, niin sitä, että jokaiselle tarvitsevalle löytyisi tästä maailmasta joku, kenen kanssa jakaa elämän ilot ja surut. Joku keneen tukeutua, silloin kun tuntuu, että kaikki romahtaa. Joku, joka tukee ja kannustaa, mitä ikinä teetkin. Ystävällisyys ei maksa mitään, eikä ikinä tiedä, siitähän voi syntyä jotain loppuelämän kestävää.

Kotidobler -turhake vai hyödyke?

Erinäisiltä vauvapalstoilta olen lueskellut kotidoblerin käytöstä. Toiset vannovat kapistuksen nimeen ja pitävät sitä parhaana keksintönä ikinä. Onhan se nyt vaikka kuinka suloista kuunnella oman vauvan sydänääniä vaikka joka ikinen ilta. Itse kuulun kuitenkin vastapuolen pelaajiin. En pitänyt laitteesta ja se toi minelle vain turhaa huolta ja stressiä. Myöskin epäilen laitteen terveellisyyttä jatkuvassa käytössä, vaikka tuskin näitä sitten myytäisiin, jos olisivat kamalan vaarallisia? Toisaalta myydäänhän puhelimiakin.

Alkuraskauden huumassa menin ostamaan kotidoblerin. Ehkä tein sen keskenmenopelkojen takia, tai sitten muuten vaan hormoonihuuruissa, en muista. Kokeilin tätä kerran. Tietenkin liian aikaisin, eli joskus viikolla 10, milloin ei alkion sydänääniä todellakaan kuulunut. Eikä näin tietenkään luvattukaan, että kuuluisi, kuin vasta viikoilla 14-16. Toisen kerran kokeilin joskus viikon 14 jälkeen, ei silloinkaan mitään. Kyllä isimies taas päätään pyöritteli, kun vempaimen näki. Totesin siinä sitten itsekin olleeni ehkä turhan innokas, enkä ehkä haluakkaan omistaa tällaista vehjettä. Sitten luin vielä ystävästäni googlesta tarinan, jossa äiti oli vain kuunnellut kotidoblerilla vauvan sydänääniä, eikä ollut hakeutunut hoitoon, vaikka epäilikin, että kaikki ei ollut hyvin. Mutta koska sydänäänet olivat kuuluneet, ei hän päättänyt huolestua. Ei ennen kuin oli jo liian myöhäistä ja vauva oli kuollut kohtuun. Google, stressaajan pahin vihollinen nr1, miksei sitä koskaan tajua, että tieto lisää tuskaa!

Tämän kauhutarinan jälkeen möin laitteen. Ainakin miedän paikkakunnalla pääsee avoneuvolaan joka ikinen arkipäivä kuuntelemaan vauvan sydänääniä. Joten päätin, että jos tilanne tulee, että haluan kuulla sydänäänet, käännyn ammattilaisten puoleen asiassa. Yhden kerran olen siellä käynyt näiden epäonnistuneiden kotidobler yritysten jälkeen ja hyvin kuuluivat sydänäänet siellä. Toki varsinkin kunnalliselta puolelta gynekologisissa toimissa on vuosien varrella ollut paljonkin toivomisen varaa, mutta neuvolaan olen päättänyt luottaa tässä asiassa mieluummin kuin itseeni.