Olin pari viikkoa töissä. En ole tehnyt töitä sitten
toukokuun, joten oli oikein mukavaa vaihtelua tehdä jotakin tärkeää kaksi
viikkoa. Myönnän kärsiväni jonkin asteisesta työnarkomaniasta. Olen
tehnyt töitä teini-ikäisestä saakka. Olen siis työskennellyt AINA, myös
opiskellessani tein töitä. Vaikka olenkin nyt nauttinut olostani työttömänä ja
salaa ollut kiitollinen siitä, että kukaan ei enää palkkaa vahvasti raskaana
olevaa naista, niin joudun myöntämään, että toisinaan kaipaan töihin. En
varsinaisesti tunne kaipuuta oman alani töihin, mutta en olekaan koskaan ollut
turhan nuuka työn suhteen. Voisihan sitä jotain muutakin tehdä.
Kohdussani on ollut hiljaista, mikä on tehnyt itseni epävarmaksi. Kuitenkin se, milloin sikiön liikkeitä alkaa itse tuntemaan, on kai kovin yksilöllistä ja riippuu monesta tekijästä. Asiaan vaikuttaa mm. raskausviikot, lapsen kulloinenkin asento, istukan paikka ja se, kuinka kovaa lapsi potkii. Toiset sikiöt ovat myös aktiivisempia kuin toiset. Useimmiten esimmäiset liikkeet tuntuvat noin viikkojen 16-20 aikana, mutta toiset sanovat tuntevansa niitä jo paljon aiemmin ja toiset myöhemmin. Vauvapalstoilta olen lukenut joidenkin itseni kanssa samaan aikaan odottavien jo tuntevan liikkeitä vatsan päältä, kun itse tunnen niitä hädin tuskin sisäpuoleltakaan.
Monet ovat kuvailleet ensimmäisiä hentoisia liikkeitä joksikin kalan ilmakupliksi tai hentoisiksi siiven hipaisuiksi. Itse en tällaista rekisteröinyt lainkaan. Voihan olla että sellaista oli, mutta suhtauduin monenlaiseen mahan möyrintään skeptisesti ajatellen sen olevan ilmaa tai muuta suolen toimintaa (mitä kyllä suurimmaksi osaksi uskonkin sen olleen). Koska nyt sellaisia liikkeitä, jotka varmasti pystyn liikkeiksi tunnistamaan, on tuntunut vihdoin siellä missä pitääkin, eli alavatsalla, siellä missä kohtukin tällä hetkellä majailee. Liikkeitä on tuntunut melko harvakseltaan, mutta parin päivän ajan sikiö on tuntunut melko aktiiviselta. Ehkä sekin on reagoinut suruun ja potkuttelee siksi niin paljon. Yritän lohduttautua ajatukseen, että ehkä sekin yrittää minua lohduttaa sieltä. Heti ensimmäisenä sitä kävi mielessä, voiko suru vahingoittaa sikiötä, mutta eivätköhän tunteet ole sallittuja. Liika stressi nyt varmasti on asia erikseen, mutta suru kuuluu ihmiselämään siinä missä ilokin.
Tänään menen avoneuvolaan katsastamaan kuntoni ja kuuntelemaan sydänäänet ja sitten matkaamme puoleksitoista viikoksi Lappiin eräilemään. Vatsa kasvaa kasvamistaan, mutta on edelleenkin siedettävän kokoinen. Toistaiseksi tunnen itseni elinvoimaiseksi ja jaksavaiseksi, vaikka väsynkin helpommin kuin ennen. Saas nähdä miten rinkan kanssa kulkeminen luonnistuu, vaikka reissu tehdäänkin täysin minun oloni ehdoilla. Isimies on luvannut kantaa kaiken painavan, mutta edellisvuosien vaelluksilta tiedän, ettei rinkka koskaan kevyt ole. Missään tapauksessa mieleen ei kuitenkaan ole tullut se, ettenkö haluaisi lähteä matkaan. Ehdottomasti haluan ainakin yrittää. Joten adios sitten pariksi viikoksi, minä lähden sinne, minne internetyhteys ei kanna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti