Kuinka pidetään anoppi tyytyväisenä?

Kyllä tuli jälleen vuoden miniä -palkinto pokattua, vaikken varsinaisesti mikään miniä olekaan. Isimiehen äidistä nyt vaan on tässä vuosien mittaan tullut anoppi, vaikkemme naimisissa olekaan.

Kävin eilen (kuten joka vuosi) poimimassa mansikoita monta ämpärillistä. Voin kertoa kiroilleeni muutamaan otteeseen mansikka pellolla, sillä kylmä kesäsää oli viivästyttänyt satokauden alkua huomattavasti. Ainoastaan muutama kypsä mansikka siellä täällä. Mutta koska olen tehnyt näin jo useana vuonna peräkkäin, en tohtinut olla tekemättä sitä tänäkään vuonna. Ja olisin taas pian kolme viikkoa reissun päällä, niin, että kun satokausi viimein olisi käynnissä, en pääsisi mansikoita poimimaan. Siellä sitä selkä kipeänä sitten kiroiltiin, mutta sain kun sainkin tuntien uurastuksen jälkeen tarvittavan määrän mansikoita. Kyllä nyt olen ylpeä itsestäni, eikä mikään maistu paremmalta kuin aamupuuro ja tuoreet marjat! (varsinkin jos niiden hankkimiseen on käytetty verta, hikeä ja kyyneleitä)

Saa nähdä miten syksyllä käy marjastuksen ja sienestyksen suhteen. Kyllähän isimiehen puoleinen suku tätäkin tapahtumaa odottaa joka syksy. Nautin suuresti metsässä samoilusta ja pidän keräilijäkulttuurista. Syksyinen sienestys on myös sellainen äiti-tytär -juttu minulle ja oikeastaan ainut asia, mitä me yhdessä äitini kanssa teemme. Jos vaan kunto ja jaksaminen on silloin yhä edelleen kohdallaan, niin ehdottomasti metsään vaan! Se on samaalla myös äärettömän terapeuttista (jos ei oteta lukuun päänahkaa havittelevia hirvikärpäsiä).