Huono ystävä fiiliksiä

Olin viikonloppuna mitä ihannimmissa häissä. On huippua, nyt kun pahin alkuraskauden uupumus on kadonnut. Yhä edelleen oksentelen silloin tällöin ja uutena oireena on tullut huimauskohtaukset, jotka todennäköisesti ovat seurausta matalasta verenpaineestani, mutta muutoin olen alkanut saamaan takaisin totuttua, toisinaan jopa ylitsepursuavaa, virtaani. 

Alkuraskaus oli mennyt itseltäni jotenkin täydellisessä sumussa. Toki lähimmät ystävät tiesivät raskaudestani sekä sen tuomista oireista ja jaksoivat tsempata ja kuunnella valitustani. Kiitos rakkaille ystävilleni ja ystävillemme heidän olemassa olostaan!  

Tällä kertaa yritimme hieman peitellä uutta raskautta, mutta tavalla tai toisella monet taas tiesivät uudesta raskaudesta. Noh, epäilyksien on tietysti tapana herätä heti, kun kieltäytyy nauttimasta alkoa. Niinpä niin, vaikkakin olimmekin kasvaneet joka viikonloppuisen juhlinnan yli jo ajat sitten, oli pääsiäiset, vaput yms. pakkojuhlat oiva hetki tarttua juomattomuuteeni. Myös tupakoinnin lopettamisesta seurasi arvailuja, vaikkakin olin lopettanut jo, ennen kuin tiesin olevani raskaana. Myös eräät ketkä tiesivät raskaustilanteestamme, saattoivat juoruta asiasta eteenpäin. Tästä en juurikaan perusta, sillä olisin mieluusti halunnut itse kertoa asiasta sitten, kun katsoisin ajan olevan sopiva. Mutta turha heittäytyä katkeraksi, se ei tilannetta enää muuksi muuta, eikä katkeruus mielestäni onneksi kuulukaan luonteenpiirteisiini.

Mistä huono ystävä fiilikseni sitten alkoivat kumpuilemaan? Noh, toki keskenmenosta toipumiseen kului oma aikansa. Silloin olin melko sulkeutunut ja vetäytynyt. En ehkä suoranaisesti ollut masentunut, mutta kuitenkin kaukana omasta normaalista itsestäni, joka on toimelias, seikkalaunhaluinen ja aktiivinen. Uusi raskaus sai alkunsa noin viisi kuukautta keskenmenon jälkeen ja veti minut aivan finaaliin. Olin niin väsynyt, että työpäivän jälkeen en jaksanut juuri pakollisia juttuja enempää. Kaikki oksentaminen ja öisinkin vessassa ramppaaminen toivat oman lisämausteensa arkeen. En kuitenkaan halunnut hakea sairaslomaa, sillä en ensinäkään halunnut töissä vielä kertoa asiasta ja toisekseen, työmoraalini on aina ollut turhan korkea siihen, että jäisin kotiin, jollen todellakin olisi erittäin, SIIS ERITTÄIN, sairas.

Aloinkin jo pikku hiljaa varmistumaan siitä, että kohta minulla ei olisi enää yhtään ystävää jäljellä, mikäli en alkaisi ryhdistäytyä. Viimeisen puolen vuoden esityksen perusteella, en todellakaan ole ansainnut vuoden ystävä -titteliä. En lakkaa ihmettelemästä miten rakkaat ystäväni ovatkaan kestäneet minua vuodesta toiseen. Myönnän olleeni aina huono pitämään ihmisiin yhteyttä ja pitkään menikin niin, että en koskaan oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä keneenkään, vaan odotin aina, että minuun otetaan yhteyttä. Joo tiedän, kuulostaa ihme narsismihirmulta, mutta en minä siksi jättänyt soittamatta, ettenkö olisi tahtonut tai olisi ollut kiinnostunut, ajattelin vain, että jos vaikkapa häiritsen. Hullu kuvitelma, onneksi olen aika hyvin päässyt tästä tavasta ylitse.

Kun työni päättyi toukokuun lopussa, päätin sisuuntua ja sopia kalenterini täyteen menoja. Nyt kun työt eivät väsyttäisi minua kokonaan, oli aika ryhdistäytyä ystävyyden saralla. Ystäväni asuvat lähellä ja kaukaa, joten pian huomasinkin, etten ollut lähes kolmeen viikkoon kotonakaan, kuin korkeintaan nukkumassa, jos sitäkään. Mutta oli ihanaa viettää pitkästä aikaa yhteistä aikaa. Niinä päivinä kun olin kotona, lähinnä nukuin. Kyläily otti yllätävästi voimille, niin paljon kuin nautinkin ajastani. On ollut lohduttavaa huomata, että ystäväni ovat ystäviäni, asuvat he sitten lähellä tai kaukana ja olimme sitten tekemisissä vähän tai paljon. Joskus elämässä tapahtuu yllättäviä käänteitä, elämäntilanteet muuttuuvat itse kullakin, eikä yhteydenpidon määrä ole aina vakio. Tästä huolimatta ystävien välisen yhteydentunteen kokemuksen ei onneksi tarvitse muuttua. Kun elämä antaa vastoinkäymisiä tiellemme, on olo tuntunut joskus jopa yksinäiseltä. Silloin kuitenkin auttaa, kun on monta mahtavaa muistoa, jotka voi jakaa ystäviensä kanssa. Tuskin olisin tässä ja nyt, sellaisena kuin olen, tyytyväisenä siihen kuka olen, ilman ystäviäni.

Yksinäisyys kuulostaa ja tuntuu pelottavalta ja lohduttomalta. Siksi silmiini kohoaa kyyneleet pelkästä ajatuksestakin, kuinka paljon yksinäisiä ihmisiä maailmassa on. Jos jotain toivoisin, niin sitä, että jokaiselle tarvitsevalle löytyisi tästä maailmasta joku, kenen kanssa jakaa elämän ilot ja surut. Joku keneen tukeutua, silloin kun tuntuu, että kaikki romahtaa. Joku, joka tukee ja kannustaa, mitä ikinä teetkin. Ystävällisyys ei maksa mitään, eikä ikinä tiedä, siitähän voi syntyä jotain loppuelämän kestävää.