Onko lasten saamiselle olemassa oikeaa aikaa?

Hauskaa miten ikäkäsite muuttuu mitä vanhemmaksi tulee. Joskus pienenä kuvittelin parikymppisten olevan aivan aikuisia, kolmikymppisten jo ikäloppuja. Ikääntyessä huomasin, ettei se omalla kohdallani näin ollutkaan. Ajelin kimppakyydillä toiselle paikkakunnalle työkomennukselle. Olin itse autossa vanhin (olen siis jo siinä iässä, että täytän joka vuosi sen maagisen 25). Oli hauska kuunnella sellaisten oikeasti 25-vuotiaiden pohdintoja ikäkriisistä. Itse kun en varsinaisesti ole koskaan kärsinyt moisesta. Toki joskus ajattelin, että sitten kun olen niin ja niin vanha, on minulla hyvä työ, jossa viihdyn ja tienaan kohtuullisesti, omakotitalo, koira ja perunamaa. Noh, kuinkas sitten kävikään. On minulla kaksi koiraa ja vuokraviljelyspalsta, ammatti, jonka haluaisin vaihtaa ja kerrostalo kaksio, joka tosin on ennemminkin pankin kuin minun omaisuuttani. 

Nyky-yhteiskunnassa enää yhä harvemman naisen unelma-ammatti on olla kokopäiväinen kotiäiti. Toki näitäkin supermammoja yhä onneksi löytyy. Nyky-yhteiskunta kuitenkin kasvattaa meistä melko itsenäisiä ja yksinään pärjääviä yksilöitä. Koulutus, ura ja matkustamishaaveet ovat tulleet vauvahaaveiden tilalle ja ensisynnyttäjien keski-ikäkin on kivunnut lähemmäs kolmeakymmentä. Nykyään Suomeen syntyy vuodessa vähemmän lapsia kuin vanhuksia kuolee ja vuoden alusta syntyvyys oli laskenut yli 7% viime vuoteen verrattuna. 

Itsekin kuulun siihen kategoriaan, joka itsekin on miettinyt oikeaa aikaa lasten saannille. Oikeastaan pitkään totaali kieltäydyin koko biologisten lasten hankintasuunnitelmista, koska mielestäni maailma oli ja on edelleenkin valmiiksi ylikansoitettu. Mietin myös näitä perinteisiä asioita, kuten onko talous siinä kunnossa, että voisi elättää jotakuta toista? Pystynykö kantamaan vastuuta muista kuin itsestäni? Onko asunto tai auto sopiva? Onko minulla sitä tätä ja tuota. Kun asiaa alkaa oikein ajattelemaan, on lista loputon. Lopputulema kuitenkin on, että lapsien tekemistä ei aina voi vain suunnitella niin tarkoin, kuin jotakin muuta asiaa elämässä. Asiat harvoin menevät täysin suunnitellusti. Ja vaikka lapsien tekemisen olisi suunnitellut kuinka tarkoin, aina jokin asia voi yhtäkkiä muuttua tai mennä pieleen. Tai voikin muuttaa mielensä lapsienteon suhteen, niin kuin itselleni kävi. Tai voi olla, ettei lapsia ikinä tule, mitä myös paljon pelkäsin tuulimuna raskauden jälkeen.

Nyt rakenneultran kolkutellessa ovelle, mieltä on alkanut taas kalvamaan moni pelko. Kun on aikaa ajatella, sitä ajattelee kaikenlaista hassua. Esimerkiksi olenko ansainnut lasta, koska elämäni on ollut niin hyvää ilmankin, eikä minulla ole ollut varsinaista vauvakuumetta? En oikeastaan pelkää sitä, että lapsella olisi joku poikkeama. Rakenneultrassakaan ei välttämättä saa tarkkaa tietoa poikkeamista tai poikkeamaepäily on saattanut osoittautua täysin turhaksi. Eniten pelottaa se, jos todettaisiin, että lapsi olisi niin sairas, että ei selviytyisikään kohdun ulkopuolella tai olisi kuollut. Olisi ihan hirveää, jos tässä kohtaa kovasti odotettu pienoinen vietäisiinkin yhtäkkiä pois. Siksi olenkin päättänyt olla murehtimatta materiaan liittyviä asioita ja keskittyä mieluummin terveen vauvan odotukseen. Vaikkei lapseni tulolle nyt olisikaan sitä otollisinta aikaa, en tienaan tonneja tai asu väljästi, niin uskon meidän selviävän ihan mallikkaasti pienemmälläkin.