Monet ovat minulta ihmetelleet, kuinka suhteemme oikein
toimii, kun isimies on yli puolet vuodesta muualla töissä. Tätä olen toisinaan itsekin yrittänyt miettiä, mutta toistaiseksi asia ei herätä itsessäni juuri
minkäänlaisia tunteita. On vielä hankalaa kuvitella aikaa, joka koittaa, sitten
jos kaikki sujuu loppuun asti hyvin ja kahden ihmisen sijaan meitä olisikin
kolme. Pari sanaa ennen varsinaista postausta. Tämä ei ole mikään näin saat etäsuhteen toimimaan -teksti. En anna siihen mitään vinkkipankkia, sillä uskon, että jokainen suhde on erilainen ja jokaisella on omat konstinsa saada suhteensa toimimaan, olivatpa ne sitten lähellä tai kaukana. Tämä on tarina meidän suhteesta.
Ehkä ensin muutama sana suhteestamme. Se on siis jo vanha,
ei kuitenkaan vanha niin kuin pariskunnilla, jotka ovat olleet toistensa ensirakkauksia, mutta kahdeksan vuotta kuitenkin. Olemme tavanneet, kun olemme
olleet nuoria, nättejä ja täynnä seikkailunhalua. Mutta silti meillä molemmilla oli värikkäästi elettyä elämää takanamme ennen tapaamistamme. Suhteemme on monissa
sopissa keitetty ja vuosien varrella haudutettu ja kypsytetty. Se ei ole ollut
vain parisuhde, vaan myös pitkä, molemmin puoleinen kasvuprosessi, josta varmasti
saisi toisen blogin verran kirjoitettavaa. Se on kestänyt opiskeluvuodet, biletykset, ulkomaan vaihdon, matkustelut yhdessä ja erikseen, yrityksen perustamisen, konkurssin sekä monet muut elämän
ylä- ja alamäet. Noh, jätetään nyt avaamatta niitä sen enempää.
Miksi sitten minua ei haittaa olla yksin kotona? Syy siihen
varmasti on se, että meistä molemmat ovat aina olleet suhteellisen sosiaalisia, meneviä
ja itsenäisiä ihmisiä. Paitsi että tykkään olla menossa, viihdyn myös yksin
kotona. Se on minun hedelmällisintä aikaa, jolloin saan kaikki asiat tehdyksi. Meillä on paitsi yhteisiä ystäviä, myös omia ystäviä ja harrastuksia,
miksi vietämmekin aikaa erillämme muutoinkin, kun vain työn takia. Suhteeseen ei juurikaan kuulu
mustasukkaisuus, joka on mahdollistanut sen, että kumpikin on saanut toteuttaa
itseään ja asettamiaan tavoitteitaan melko vapaasti ja toisen kannustuksesta
nauttien, tapahtui se sitten lähellä tai kaukaa. Meillä isimies on enemmän se,
joka nauttii kihnutuksesta, kiehnäämisestä ja läheisyydestä. Koska itse en koe sitä niin
tarpeelliseksi, selviän hyvin ilmankin. Silloin kun teemme asioita
yhdessä, niin totta kai nautin niistä hetkistä suunnattomasti. Kun olemme yhdessä, niin uskon
meidän yrittävän olla mahdollisimman hyviä toisillemme. Olemme matkustaneet
yhdessä pitkiäkin aikoja vastapainona kaikelle tälle muulle ja ne hetket ovat
olleet parhaimpia hetkiä elämässäni. Silti arjessa koen helpommaksi sen, ettei
meidän jatkuvasti tarvitse olla tekemisissä keskenämme. Yksi vahvuutemme on riitely. Tarvittaessa me riitelemme ja rakentava riitely on mielestäni
toimivan suhteen yksi vahva kulmakivi. Jos jokin asia on tuntunut menevän
pieleen suhteessamme, siitä on heti keskusteltu ja lähdetty etsimään kumpaakin
tyydyttävää muutosta tilanteeseen, jolloin asiat eivät ole päässeet paisumaan
liiallisiin mittasuhteisiin. Tämä tietysti vaatii kaksi asialle omistautunutta
ja yhdessä yrittävää ihmistä, jotka haluavat saada suhteensa toimimaan.
Aika näyttää sen, miten käy vauvan syntymän jälkeen ja
kuinka etäsuhde silloin toimii. Todennäköisesti asiat tulevat muuttumaan paljonkin. Näin kun
esikoista odottaa, niin on vaikea kuvitella, minkälaista se elämä sitten vauvan
kanssa tulee olemaankaan. Siitä kai sitten alkaa meidän uusi kasvuprosessi.
Olemmeko me yhdessä loppu elämämme, sitä en tiedä, mutta tietysti toivon niin.
Jos niin ei ole tarkoitettu, toivon että pystyisimme silti pysymään ystävinä jo
tietysti ihan yhteisen lapsenkin takia. Mutta myös sen takia, että paitsi isimies on todella hyvä mies (vaikka joskus muuta väittäisinkin), niin hän on myös ihan
ykkösystäväni. Ei samalla tavalla paras kaveri, kuin paras ystäväni, mutta
ehdottomasti kuitenkin kaikkein läheisin ja tärkein ihminen minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti