Menninkäinen kokonaisen vuoden!


Millainen olen?


Tällä hetkellä olen kärsinyt hieman eroahdistuksesta ja suoritan vaihteeksi jotakin kehitysvaihetta. Hetkellisesti aamu puoleen kahdeksaan kestäneet yöunet ovat taas normalisoituneet kello kuuden herätyksiksi, huoh! Ja aamulla (ja päivällä ja illalla) roikutaan aika paljon lähinnä äitin lahkeessa kiinni😊 Nyt alkaa ehkä pikku hiljaa taas helpottamaan. Olen myös alkanut testailemaan rajojani ja kokeilen aina silloin tällöin sopivalla hetkellä hieman uhmata äitiä ja isiä. Mutta lähtökohtaisesti olen kyllä todella kiltti tyttö yhä edelleen.

Olen oppinut laululeikkejä ja niillä tykkään hauskuttaa ihmisiä. Pikkuiset kultakalat, ihhahhaa, hämähämähäkki ja tuikituikitähtönen ovat hitti kappaleita ja niitä yritän laulaa ja laululeikkiä. Muutoinkin kaikenlainen musiikki saa minut tanssimaan. Harmi kun muskari loppui ja vielä on epävarmaa päästäänkö uuden kodin läheiseen muskariin vai ei. Pidetään peukut pystyssä😊

Osaan muutamia sanoa kuten: äiti, kiikka (keinua), iihaa (hevonen), aito (maito), is (isi), iito (kiitos), esi (vesi), tyttö, namnam (ruoka) ja appu (lamppu) nyt ainakin tulee heti mieleen, lisäksi toistelen perässä useita erilaisia sanoja. En vielä uskalla seistä ilman tukea (niin että tiedostaisin seisovani ilman tukea) tai yrittää ottaa askelia. Heti jos meinaa tulla tilanne, että pitäisi kokeilla heittäydyn polvilleni. Muutoin kyllä tykkäisin, jos joku jaksaisi kävelyttää käsistä kiinni pitäen vaikka maailman tappiin saakka. Nyt parina päivänä olen alkanut harjoitella seisomaannousua. 

Nukun kahdet päiväunet, ensimmäiset aamulla 9.20-10.20 ja toiset 14.30-15.30 ja yöunet nukun 20-6(7.30, jos kuun ja tähtien asento on oikea). Nukun heräämättä, paitsi jos on jotakin kehityksessä meneillään tai hampaita pukkaa. Nyt on ollut jotkin yhden vuoden hulinat viikon verran käynnissä taas. Ja jouluna poikettiin tutusta unirytmistä ja mentiin myöhempään nukkumaan, mikä kostautui välittömästi. Seuraavana päivänä oli sellainen känkkäränkkä, että oksat pois. 
Ruoka maistuu (vaikka olen oppinut hieman nirsoilemaankin) ja opettelen mielelläni itse syömään (vielä se on lähinnä sotkemista😊) Äidiltäkin haluan vielä huikat noin kolmesti päivässä, kahdesti aamulla ja kerran illalla, enkä näe että ainakaan lähitulevaisuudessa luopuisin siitä. Ehkä kesään mennessä jos toinen toivottavasti vieroittaisi itsensä, tai sitten täytyy itse katsella asiaa. Isimies oli kyllä että ei kai vielä, kun yksi päivä pohdiskelin asiaa ääneen... 

Minulla on kuusi hammasta ja kuolaan aivan hullun tavalla. Lisää siis on odotuksissa ja ikenetkin kutisee ja pullottaa. Nyt olen ottanut hurjan kasvupyrähdyksen. Tuntuu, että suurin piirtein yhdessä yössä tapahtui iso venähtäminen. Ikuisuuden sopivana käytetyt 74 sentin vaatteet alkavat vihdoin käymään pieniksi ja saa alkaa kaivelemaan 80 koon vaatteita esille. Pukkikin toi aika läjän vaatteita.

Vauvavuosi on mennyt hurjan nopeasti, oikein sydäntä kylmää ajatella, että miten nopeasti se todellisuudessa menikin. Onneksi on valtava läjä kuvia ja muistoja. Niitä aina toisinaan pieni kyynel silmässä katselen ja muistelen pientä tuhisevaa nyyttiä, joka kotiutui meille melkein vuosi takaperin. Aika aikaansa kuitenkin ja ilomielin otetaan vastaan iloinen ja reipas (uhmakas) taapero <3  

Hyvää Joulua!

Jouluaamuun on herätty, ihanasti totutun kuuden sijaan puoli kahdeksalta. Menninkäinenkin siis antoi meille joululahjan:)

Joulutraditiot on aloitettu. Joulupukin kuumalinja pyörii taustalla ja riisipuuron tuoksu leijailee keittiössä. Pian lämmitämme saunan. Sitten onkin aika käydä viemässä kynttilät haudoille ja siirtyä joulun viettoon. Meillä jouluun kuuluu joulurauhan julistus, hyvä ruoka ja suvun kesken vietetty aika. Rakastan joulussa rauhallista ja lämminhenkistä tunnelmaa.

Joulun odotus on sujunut yllättävän stressittömästi ja kaikki on saatu ajallaan tehtyä. Lahjojakin tuli hankituksi kerrankin fiksusti ympäri vuoden, niin ei tarvinnut viimeisellä viikolla pyöriä ihmispaljouden keskellä.

Lisäksi teen yleensä jonkun verrankin diy lahjoja. Tässä muutamia tämän joulun tekeleitä:








Nyt joulun viettoon! Aivan ihanaa joulua! Seuraavaksi pääseekin sitten hössöttämään ensimmäisiä syntymäpäiviä.

DIY: Kettukarkki villasukat

Hah! Pitkästä aikaa jotain pientä valmista käsityötäkin!

Kettukarkki villiksien ohje löytyy täältä. Melko vaikea oli itselleni tehdä nuo ristipistosilmät (lue: jokunen on melkoisen kierossa:)) että seuraavaksi sitten kyllä neulon vaan suoraan mustalla langalla. Jos tuossa joululomalla saisi pari muutakin käsityöprojektia valmiiksi. Varovainen ehkä!




Vauvalle pipareita

(Joulu)tohinointia riittää. Aika kuluu kämppää myydessä ja toista remontoidessa ja vielä viimeinen viikkoa kouluakin painaa päälle. Sitten mä hullu menin vielä lupaamaan, että meen TÖIHIN, äh! Ihan kun ei muuta olisi....

Sain kaverilta vauvoille tarkoitetun piparkakkuohjeen reseptin, joten ajattelin pistää nyt hyvää kiertämään (vaikka meillä ollaan jo niin lähellä taaperoikää, että periaatteessa ihan kaupan tavan piparitaikinakin olisi kelvannut. Mutta ehtiihän sitä myöhemminkin nauttia napansa täyteen rasvaa ja sokeria, että eipä siinä:)) Mutta resepti ei siis ole itse kehittelemä, enkä tiedä sen alkuperäistä osoitetta, kun on mulla vaan screenshottina whatsapp viestissä.

1 banaani
n. 1dl öljyä
1 kananmuna
2tl leivinjauhetta
2tl kardemummaa
1tl ceylonkanelia
1tl neilikkaa(jauhetta)
1tl pomeranssia
1tl inkivääriä
n. 4dl jauhoja

1. Muussaa banaani ja sekoita siihen öljy ja kananmuna.
2. Sekoita kuivat aineet keskenään.
3. Lisää jauhot öljy-banaani-kananmunaseokseen. Jauhoja voi lisätä sitä mukaa, että taikinasta tulee napakkaa.
4. Kääri valmis taikina kelmuun ja laita jääkaappiin viilenemään pariksi tunniksi.
5. Leivo piparit ja paista reilussa 200 asteisessa uunissa n.5min. Taikinasta tulee noin kaksi pellillistä.

Maku muistutti lähinnä jouluista pullaa, mutta ihan hauskaa puuhaa oli pipareiden leivonta:)






DIY: Porojoulukortti

Joulu tulee ja kiire kasvaa. Tällä hetkellä mielen päällä on paitsi joulu, myös 1-vuotis syntymäpäivät, remontti, koulu, työt ja mitä näitä nyt on. Diy:ily on jäänyt aika vähille tämän kaiken kiireen keskellä, mutta joulukortteja sentään saatiin askarrelluksi:)

Meidän tämän vuoden joulukortit näyttävät tältä. Vauvakin pääsi auttamaan painamalla oman pikkuisen porosormenjälkensä paperiin.




Hyvää joulun odotusta!

Menninkäinen 11kk -kohta taapero!


Apua, onko minut teleportattu tulevaisuuteen tai jotakin? Voiko todella olla, että oma rakas vauvani on kuukauden kuluttua taapero? Mitä tässä pitäisi tehdä, itkeä vai nauraa? Ehkä molempia. Tehdä uusi vauva? Toisaalta on todella huippua, kun pikkuisesta avuttomasta kääröstä on kuoriutunut nauravainen, omatahtoinen, utelias, kova ääninen, nopea ja aivan huippu kiva pikku vintiö, toisaalta taas ajatus hirvittää ja pelottaa ja saa kaihon mielen.

Millainen hän on?

Nyt maaninen joka paikkaan seisomaan nousu on vaihtunut reippaisiin sivuaskeliin. Alas tulo on hiottu huippuunsa ja onnistuu nykyään useimmiten muutoin kuin takaraivo edellä. Toisinaan käy lipsahduksia, etenkin väsyneenä. Siitä on tälläkin hetkellä muisto toisessa poskessa, joka otti kosketusta vessan kaakelilattian kanssa. Kaikkialle kiivetään, minne vaan päästään ja taaperokärryillä on maailman hauskinta työnnellä äidin kahvakuulaa edes takaisin asuntoa. Polvi-istunta on vaihtunut ihan oikeaan istuma-asentoon ja tämä on tehnyt vauvasta yhä enemmän taaperon oloisen.

Onneksi menninkäinen on kuitenkin enimmäkseen rauhallinen ja varovainen tekijä, kuin suin päin syöksyjä. Siksi esimerkiksi emme ole tarvinneet juurikaan kypärää tai muita varotoimia. Menninkäinen on yleensä huutanut aina apua, kun on halunnut alas seisomasta, silloin kun ei itse osannut vielä laskeutua. Hän usein tuntuu laskelmoivan ja pohtivan tarkasti vaihtoehtojaan, eikä ota turhia riskejä. Poikkeus kuitenkin vahvistaa sääntöä, niin kuin aina 😊

Lempipuuhaa on laulaminen. Tämän hetken huippukappaleita ovat mm. pikkuiset kultakalat ja sen tahdissa leikkiminen. Myös tuiki tuiki tähtöstä hän yrittää leikkiä. Muskarissa kuitenkin laulamista enemmän kiinnostaa ulko-ovelle pyrkiminen (?)😊 Myös rytmimunat ja helistimet ovat äärihauskoja. Ja nuppipalapelit, etenkin yksi kissapalapeli. Ja kaiken maailman erilaisia palikoita on tutkittava tarkoin ja tungettava niitä kaikkiin mahdollisiin koloihin, läpiin ja laatikoihin.

Mistä hän ei tykkää?

Hereillä autossa matkustamisesta. Tylsää, sanoi menninkäinen! Nyt onkin tullut eteen se tosiasia, että turvakaukalo onkin vaihdettava turvaistuimeen tässä pikku hiljaa. Toivottavasti lisätila auttaisi edes hieman asiaa. Olemme yrittäneet opettaa menninkäistä matkustamaan myös yksinään takapenkillä, mutta lopputulos on sama, kun istuisi vieressä ja viihdyttäisi, eli kiukuttelua. Pitkillä matkoilla hän usein alku räyhän jälkeen kuitenkin rauhoittuu, ainakin joksikin aikaa. Menninkäinen ei edelleenkään tykkää pukemisesta, eikä myöskään turhanpäiväisestä makoilusta. Turhanpäiväinen sylissä pötköttelykin on melko out. Myös odottaminen tuottaa tuskaa nykyään. Yllättävän hyvin hän kuitenkin uskoo kieltoja, vaikkei meillä olekaan kovin montaa totaalikiellettyä asiaa. Esimerkiksi koiran ruoka- ja vesikipot saavat olla rauhassa lattialla, samoin ruukkukasvit. Tietokoneet ja puhelimet on kuitenkin yritettävä räplätä aina tilaisuuden tullen.

Näihin sanoihin on hyvä lähteä ottamaan vastaan viimeistä kuukautta vauvana ja pian toivottaa tervetulleeksi taapero. Joulun odotus on jo alkanut. Diy kalenteri viritelty. Meillä roikkuu joulupussukat ikkunalla ja pussukoihin on kirjoitettu 24 erilaista, lyhyttä joululorua. Uuden asunnon avaimet saatiin tänään ja huomenna alkaa vimmattu remontointi. Tuskin pääsemme jouluksi kotiin, mutta yrittänyttä ei laiteta😊 Joululahjat on ostettu ja ensimmäiset pikkujoulut on vietetty. Kiirettä piisaa myös koulurintamalla, niin kuin tyypillistä. Kaiholla muistelen äitiyslomaa, kun sai vaan olla ja touhottaa vauvan kanssa miettimättä juuri mitään muuta. Mutta sitten taas muistan, että kuitenkin rakastan tavoitteita ja uusia asioita. Ja kohtahan on joululomakin😊 Nyt vaan toivotaan paljon lunta ja pikkuisen pakkasta, niin on kiva puuhailla touhutyttösen kanssa uudella takapihalla. Kiireestä huolimatta elämä on tällä hetkellä iso <3

Vauvakuumeilua?!


Voi jehna! Nyt on tultu siihen tulokseen, kun ensimmäiset joulukuussa myöskin synnyttäneet tuttavani ovat ilmoitelleet uusista vauvauutisistaan. Olen itkeä vollottanut onnesta, vaikka monia näistä ihmisistä en ole koskaan edes henkilökohtaisesti tavannut. On se ihmeellinen asia, miten internetin vauvakeskustelupalstoilta tutuksi tulleet ihmiset ovat kuitenkin muodostuneet omalla tavallaan niin läheisiksi tämän yhteisen elämäntilanteen myötä, että voin rehellisesti sanoa itkeneeni onnesta heidän puolestaan. Olemme kuitenkin tehneet pitkän yhteisen taipaleen ensin läpi raskausajan ja nyt lähes ensimmäisen vauvavuoden.

Voin siis vain lämmöllä suositella Vaun keskustelupalstaa ihan jokaiselle, vaikka tästä aiheesta aina naureskellaankin. Itse olen tutustunut tätä kautta aivan huikeisiin tyyppeihin. Jakanut monia erittäin henkilökohtaisia asioita, joita en ehkä muuten olisi ikinä kehdannut jakaa, saanut apua ja tukea erilaisiin kysymyksiin, saanut vertaistukea ja saanut rauhassa hehkuttaa ensin omaa raskauttaan ja sittemmin omaa lastaan muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Näin ei ole tarvinnut potea huonoa omaatuntoa siitä, että tylsistyttäisi liveystävänsä, jotka eivät ole samassa elämäntilanteessa, iänikuisilla raskaus- ja vauvajutuilla, vaan pystyn heidän kanssaan sitten keskustelemaan sitten muita asioita😊

Viimeisimmän vauvauutisen jälkeen oma vauvakuume nosti toden teolla päätään. Olin jo jossain vaiheessa suunnitellut seuraavaa vauvaa aikaisintaan kesälle 2020. Näin tämä sopisi omiin muihin suunnitelmiini ja kuvioihini kaikista parhaiten. Mutta, koska elämä on elämää, niin kuin olen monesti joutunut todistamaan, se ei aina suju suunnitellusti. Vastoinkäymisiä, takaiskuja ja odottamattomia yllätyksiä (niin positiivisia kuin negatiivisiakin) tulee vastaan aina. Siksi tavallaan mietinkin, että haluanko sitten kuitenkaan odottaa niin pitkälle uutta tulokasta vai antaisiko sille sitten luvan vain tulla jo, jos on tullakseen? Koska eihän sitä voi tietää, että jos ei sitten vaikka tulisikaan. Tai jos siinä kestäisi taas yhtä kauan kuin ensimmäisessä raskautumisessani. Tai jos tulee taas tuulimunia tai keskenmenoja. Eihän yksi onnistunut raskaus tarkoita sitä, että kaikki raskaudet tämän jälkeen onnistuisivat. Äh, apua. Koska olen järjestelmällinen ja suunnitelmallinen henkilö, haluaisin tietenkin pystyä suunnittelemaan tämän alusta loppuun etukäteen ja itseäni parhaiten hyödyttävällä tavalla. Harmi vaan, ettei se taida todellakaan olla mahdollista. Pitäisikö siis vain antaa palaa ja katsoa mitä tapahtuu? Isimies ainakin on sitä mieltä😊

Asiaa lapsiperheen ensiavusta


Asiaa lapsiperheen ensiavusta.  Aina, kaikissa tapaturmatilanteissa, nopea reagointi on tärkeää. Lapsiperheissä voi sattua ja tapahtua ja tapaturman sattuessa on hyvä tietää kuinka toimia.

Tapaturmilta tuskin kukaan lapsiperhe välttyy. Tai tämä ainakin vaatii valtavasti hyvää tuuria. Siksi onkin hyvä osata pieniä arkisia tapaturmatoimenpiteitä!

Palovammat

·         Yksi yleisimmistä lapsiperheiden tapaturmista.

·         1. asteen palovammassa iho on punoittava

·         2. asteen palovammassa iholla on rakkuloita

·         3. asteen palovamma vaatii aina lääkärin hoitoa. Iso tulehdusriski. Vamma ulottuu ihon alla oleviin lihaksiin ja kudoksiin saakka.



·         Huuhtele palovamma välittömästi viileällä vedellä vähintään 20 minuuttia. Kylmä estää vamman pahenemista.



·         Älä riko rakkuloita

·         Käytä ilmavia, puhtaita siteitä ja siteen alla rasvalappua.

·         Älä käytä rasvaisia voiteita/suihkeita, koska voivat hidastaa paranemista.

·         Kipulääkkeen antaminen voi olla perusteltua



Vie lapsi lääkäriin mikäli:



·         Rakkuloita on kämmentä suuremmalla alueella

·         Palovamma sijaitsee kasvojen, käsien tai nivelten alueella

·         Palovamma on tullut sähköstä, paistinrasvasta, öljystä tai sulasta metallista

·         Palovamma on tulehtunut tai ei parane kahden viikon kuluessa

Kun lapsi unipussiin sujahti


Ostimme menninkäiselle unipussin jo ennen hänen syntymäänsä. Talvivauva, varmasti kylmissään, ajattelimme. Tosiasiassa pidin tätä ostosta täytenä turhakkeena näihin päiviin saakka. Kalliskin vielä.

Unipussi oli auttamatta aivan liian suuri vastasyntyneelle. Ja oli muutoinkin helpompi kietaista viltistä vain löyhä kapalon tyylinen juttu ympärille ja pistää pienokainen tuhisemaan omaan unipesäänsä. Viltti pysyikin suhteellisen kivasti, koska vastasyntynyt ei vielä hirveästi liikuskellut.

Mutta nyt! Kun peitto ei todellakaan pysy vauhdikkaan kymmenkuukautisen päällä, eikä esimerkiksi sukat jalassa, eikä makuuhuoneessakaan viitsi unen laadun takaamiseksi pitää aivan päättömiä lämpötiloja, muistin pussin uudestaan. Huikea ostos!

Nyt se on juuri sopiva. Ihanan pehmeä ja lämmin. Mahdollistaa liikkumisen, jättää kädet vapaaksi, mutta kuitenkin hillitsee suurimpia menohaluja. Ainakin jatkuva seisomaannouseminen rauhoittui huomattavasti. Eikä aamuöisinkään ole taas herätty juttelemaan itsekseen. Liekö heräsi huoneen viileyteen vai mihin. Tiedä näistä. Menninkäisestä on myös aivan huippuhauskaa sujahtaa illalla pussukkaan. Hän tietää, että se on lähes viimeinen toimenpide, ennen kun hän pääsee iltatissille, joka on ehkä päivän paras hetki. Siitä hammaspyykki ja unilelun pöllyytys ja päivän asioiden kertaus ja unta. Niin suloinen<3

Kun isä lapsensa puki...


Mietitkö joskus jossain tilanteessa, että wtf? Hyvä, niin minäkin😊 Hieman taustaa. Eli isimies on tällä hetkellä isyyslomalla kotona ja minä olen päivät koulussa. Yleensä isimies on toisella paikkakunnalla monta kuukautta töissä, joten on ihanaa, että vastapainona hän voi sitten myös viettää pidempiä aikoja kotona. Ja silloin kun meillä on molemmat vanhemmat kotona, meillä on varsin tasapuolinen järjestys kodinhoidossa.

Tuossa taannoin oli muutamia huomattavasti kylmempiä päivä, joten eräs aamu kaivoin kaapista äitiyspakkauksen mukana tulleen villahaalarin. Vielä silloin en tiennyt miten paljon sahasin itseäni jalkaan, pyytämällä isimiestä pukemaan sen menninkäiselle alle, tuodessaan hänet jumpalle, jonne itse kaahasin suorinta tietä koululta. Isimies nappasi auton ja lähti asioille, minä menninkäisen ja menin hänen jumpalleen.

Haalareita riisuessa vastaan tuli pienoinen järkytys. Olen siis tottunut siihen, että kun isi pukee, voi lopputulema olla lähes tulkoon mitä vaan, joten en ihan pienistä edes säikähdä. Mutta tämä oli jo jotakin! Aivan alimmaisena heti vaipan jälkeen oli laitettuna äitiyspakkauksen villahaalari, jonka olin pyytänyt laittamaan alle (olin siis tarkoittanut haalarin alle, mutta en nyt jostain syystä ollut sanonut että minne alle, sillä rehellisesti ei käynyt mielessäkään, että olisi pitänyt😊). Seuraavana villahaalarin päälle oli ängettynä tavallinen body. Jonka jälkeen sitten villahousut, villasukat, villatakki, ja haalari plus pipo. Ei jösses!! Lapseni muistutti lähinnä pellehermannia.

Eikä matkaan tietenkään ollut otettu hoitoreppua missä olisi ollut vaihtovaatteet. Noh, eihän siinä paljon auttanut kun ottaa lapsi nakuksi ja katsoa millähän osalla tätä vaatetusta sitten jumpattaisiin, kun ainoa normaali vaate oli body.

Kotona ihmettelin, että wtf? Vastaus oli, että sähän sanoit alle. Kyllähän hänkin käyttää kerrastoa alimmaisena ja lätkätreeneissäkin alimmaisena on kuulemma joku villahaalari. Kyllä äidillä alkoi hieman päätä tässä särkemään. Mä voin ostaa tämän selityksen, jos joku onnistuu vakuuttamaan, että tällainen käytänne on täysin normaalia alle vuoden ikäiselle lapselle, joka ei ole menossa lätkätreeneihin… vielä vuosiin. Siihen saakka meillä puetaan villahaalari päivävaatteiden päälle haalarin alle😊

Menninkäinen 10kk


Hupshei ja sinne meni taas yksi kuukausi. Kuukaudessa onkin opittu jos jonkinlaista taitoa. Seisomaan nousemista tehdään kokoajan ja kaikkialle. Ei tarvita kummoistakaan tukea, kun menninkäinen on jo punnertanut itsensä seisomaan. Onneksi hän on melkoisen varoivainen, vaikka ei osaakaan vielä täydellistä laskeutumistekniikkaa. Usein hän huutaa kutsuhuudon, kun haluaa alas. Mutta tietenkään vahingoita ei olla vältytty. Pää on kolissut muutamasti ja silmäkulma saatiin naarmuille pyykkikorin reunasta. Uhkarohkeus lisääntyy päivä päivältä, harmillista vain että nopeammin kuin tasapaino. Sivuaskelia otetaan tukea vasten ja uskalletaan vaihtaa tuki vaikkapa tv-tasosta sohvanlaitaan heittämällä.  Kävelytystä saisi harrastaa vaikka maailman tappiin saakka, niin mukavaa puuhaa se menninkäisen mielestä on. Myös taaperokärryä ollaan koitettu, mutta se on toistaiseksi ehkä enemmän uhka kuin mahdollisuus.

Menninkäinen on myös oppinut taputtamaan. Pienen lapsen taputus on niin suloista. Samoin vilkutus on mielestäni erittäin suloinen taito. Ja lapsikin on aivan haltioissaan uusista taputus- ja vilkutustaidostaan. Myös sormella osoittelu on opittu.

Menninkäisellä on viisi sanaa, joita hän osaa toistella. Näitä ovat tyttö, äiti, kiitti, hei ja joo. Menninkäinen on alusta saakka ollut kova testailemaan ääntään. Ja hän on kovaääninen (niin hyvässä kuin pahassa) ja hölpöttelee ja jokeltelee paljon. Uusimpana on tullut sellainen marmatus, jos hänestä vaikkapa tuntuu, että ruokapöydässä äiti ja isimies vaan keskustelevat toisilleen, eivätkä hänelle, niin menninkäinen aloittaa kovaäänisen marmatuksen takuuvarmasti.

Hampaita on tällä hetkellä 6 ja lisää on tulossa. Lääkärissäkin ehdimme jo käydä, niin kivuliaaksi äityivät hammassäryt. Nyt on lääkitys kunnossa ja muutama päivä mennyt taas paremmin. Kuolan määrä on aivan älytön!

Lempiruoka on puuro ja kasvissosekeitto, mutta pääasiassa menninkäinen on kyllä vielä toistaiseksi kaikkiruokainen ja hyvällä ruokahalulla varustettu. Ruokavalio koostuu soseista ja sormiruoasta. Sormiruokaillessa ei vaan ole aivan varma kummalla on enemmän maha täynnä, menninkäisellä vai koiralla. Sillä mikäpäs olisi sen kivempaa kun napata nyrkki täyteen ruokaa ja katsoa, kun se mäjähtää lattialle. Muutenkin viime päivinä sormiruokailu ei ole voinut vähempää kiinnostaa, vaikka aterioilla yritämmekin tarjota aina jotakin myös omin sormin syötävää.

Parhaimpia leikkejä tällä hetkellä on sirkustemput ja laulut. Myös kirjojen lukeminen on hauskaa. Eniten kiinnostaa äitin ja isimiehen tietokoneet, pleikkari, puhelimet, telkkarin kaukosäädin ja pankkitunnukset. Menninkäisestä on myös kivaa pistää eri muotoisia ja värisiä palikoita koriin ja ottaa taas pois. Huippuleluja on äitin värikkäät muumilasinaluset. Pettymys on iso, kun jotakin ei saa tehdä. Mutta yllättävän nopeasti menninkäinen jätti rauhaan erimerkiksi koiran vesi- ja ruokakipot, vaikka yhden kerran ehtikin jakaa eväät koiran kanssa. Tunteita näytetään vuolaasti, niin pettymyksen tunteita, kuin rakkaudenosoituksia. Ihanaa kun toinen halailee paljon ja sanoo aina itsekin halatessaan "aaiii" kun rutistaa oikein kovaa.

10 kuukautisneuvolassakin kävimme painokontrollissa ja nyt painon kehitys on taas ihan ok. Menninkäinen tuntuukin raskaammalta. Ei tarvitse äitinkään paljon salille kohta lähteä😊 Että sellainen on ollut tämä kuukausi. Äitin iso pieni tyttö<3 Oppinut niin hurjasti kaikenlaista! Kahden kuukauden kuluttua juhlitaankin jo 1 vuotiasta, apua!


Tässä vielä meidän halloween fiilistelyt. Menninkäinen nautti värikylpypeuhusta. Suosittelen toteutusta kylpyhuoneessa, saa rauhassa sotkea juuri niin paljon kuin haluaa (kannattaa olla nakuna, säästyy vaatteet) ja lopuksi vain vaippa pois ja suihkuun.

Vauvan halloween


Kun isimies kysyi meinaammeko järjestää menninkäiselle halloweenfiilistelyjä, venäytin naamani. Aluksi ajattelin että ei missään tapauksessa, sillä itse en juurikaan perusta mistään ylimääräisistä kaupallisista hössötyksistä, mutta sitten mietin asiaa tarkemmin. Paljonko minun tarvitsee kuluttaa jos järjestän lapselleni halloweenelämyksen? Ei välttämättä paljoa.

Vauvan halloween aistiseikkailu:

Tämän toteutan värikylpymeiningillä, ja asioilla, joita meiltä kotoa löytyy.

1.       Ensin virittäydytään tunnelmaan. Teen peuhupaikan missä on jotain oranssia, mustaa ja valkoista. Esimerkiksi minulla on oranssi tyynyn päällinen, oranssi huivi, mustaa kangasta ja katsotaan mitä muuta käyttökelpoista kotoa vielä löytyy. Tässä aluksi leikitään, ennen kuin siirrymme astiseikkailuun.

2.       Aistiämpäreitä. Näissä voisi olla vaikkapa vettä ja perunajauhoja, vettä ja keitettyä nuudelia, pumpulia, erilaisia materiaaleja.

3.       Lopuksi taidenurkka, missä menninkäinen saa maalata paperille halloweenin väreillä. Ehkä jotain mangopilttiä, mustaa elintarvikeväriäkin löytyisi kaapista jos sekoittaisi veteen ja esimerkiksi jotain punaista, vaikka punaviinimarjoja. Ja ei kun taiteilemaan.

Sitten ajattelin halloween ruokaa. Ehkäpä pizzaa. Tässä esimerkiksi yksi varteenotettava pizzapohja. Ja tomaattikastike.  Ja halloweenteemaisia hedelmäjuttuja. Lisää ideoita löytyy myös pinterestistä, tietenkin. Mitä pinterestissä ei ole, ei ole olemassa:) 

Jos (kun) hedelmiä ja marjoja jää yli, niin iskee vaan blenderiin, joukkoon vaikka avocadoa ja maustamatonta jogurttia ja avot, smoothie on valmis. Mitään ei kannata heittää menemään! Että näissä tunnelmissa sitten ensi viikon loppua odotellessa! Muita hyviä vinkkejä?

Vauvahaaveita


Tässä eräs ilta puhuimme taas toisesta vauvasta. Olemme siis avoimesti ja yhteisellä linjalla (olleet siitä saakka, kun annoimme viimein ensimmäiselle lapselle luvan saapua) siitä, että toivoisimme saavamme kaksi lasta. Tietenkään ei voi tietää saammeko enää lapsia, jos emme, niin onneksi on tämä yksi maailman rakkain olento ja sekin riittää.

Myös lapsien ikäerosta on puhuttu. Emme ole enää nuoria, emme vanhojakaan, mutta kolmenkympin rajapyykin ylittäneitä kumminkin. Emme halua, että lapsilla olisi kamalan pitkää ikäeroa, jotta heistä olisi toisilleen leikkikaverit, mutta emme myöskään ikämme puolesta halua odottaa kauaa, sillä huomaamme iän mukana hiipivän mukavuudenhaluisuuden. Jos emme tee toista pian, emme todennäköisesti tekisi sitä ollenkaan. Olemme ajatelleet, että alamme yrittämään toista lasta, kun menninkäinen on täyttänyt vuoden. Jos sattuisi käymään niin, että raskautuisi nopeasti, olisi lapsilla silti melkein kahden vuoden ikäero. Ensimmäinen ei olisi ihan pikkuinen, mutta ei isokaan. Kivasti kahden vuoden uhmaan sitten vielä vauva😊 Ja sitten taas toisaalta, jos raskautuminen kestää, niin meillä on sitten hetki aikaa yrittää rauhassa ennen kuin luovutamme.

Uudesta vauvasta puhuttaessa huomaan tutun epäröinnin hiipivän mieleeni. Samanlaista puntarointia oli, kun ensimmäisen lapsen tekoa pohdittiin. Olenko valmis? Haluan vai haluanko sittenkään? Entä minä? Entä muu perhe? Nyt menninkäinen on niin mukavassa vaiheessa (vaikka hän olikin aivan hurmaava pikkuvauvakin), että osaa kiivetä syliin, halata ja vuorovaikuttaa kanssamme kovasti. Se on niin ihanaa. On mahtavaa kun hän ei ole enää ihan vauva, vaan hänen kanssaan voi peuhata ja leikkiä jo erilaisempia leikkejä, kun ihan pikkuvauvan kanssa. Hän myös nukkuu yönsä pääsääntöisesti hyvin.

Olenko hullu, kun haluan uudestaan repaleisia öitä, yöimetystä, sohvannurkkaan sitoutumista, masuvaivoja, hammasistkuja ja vaiheita? No kyllä😊 Olenko hullu kun haluan synnyttää uudestaan, vaikka olinkin pettynyt omaan synnytyssuoritukseeni ja se oli kamalampaa kun ikinä uskalsin ajatellakaan? No kyllä, siitäkin selvittiin hengissä😊 Olenko hullu, että haluan lihota uudestaan 20 kiloa, vaikka olen juuri työllä ja tuskalla saanut selätettyä suurimman osan? Jep😊 Olenko hullu kun haluan jäädä taas vauvan kanssa kotiin, vaikka juuri olen päässyt tavoittelemaan omia, uusia haasteita opiskelujen parissa? Olenko, olenko, olenko? Kyllä, kyllä ja Kyllä, unelma toisesta lapsesta kuitenkin voittaa kaiken tämän.

Luontosuhde koetuksella?


Tässä on taas vierähtänyt pari viikkoa niin nopeasti, että heikompaa huimaa. Syysloma lähestyi ja itselleni asettamien deadlinejen mukaan kaikki roikkuvat koulutehtävät oli saatettava loppuun ennen syysloman alkua, jotta vapaa-ajan voisi (hyvällä omallatunnolla) pyhittää vain omalle pienelle perheelle ja yhdessäololle.

Eräs tehtäväni asetti minut pohtimaan omaa luontosuhdettani. Tuli kuin tilauksesta kiireisen arkeni keskelle. Metsä rauhoittaa ja poistaa stressiä, ne sanovat.

Oma luontosuhteeni on ollut aina aika mutkaton. Luontoon on menty, siellä on vietetty aikaa ja sen antimia on hyödynnetty. Sinne olen paennut hektistä arkea, olemaan yksin tai yhdessä. Rauhaa, harmonista metsän ääntä, rentoutumista ja hyviä eväitä.

Marjastus ja sienestys syksyisin. Paitsi tänä syksynä. Marjat (mustikat) olivat kamalan pieniä, ehkä johtuen poikkeuksellisen kuivasta kesästä. Puolukoita taas on ollut jotenkin kamalan vähän, tai en ole osunut hyville apajille. Sienestämisestäkin olen vain haaveillut. Miksi? Koska aika. Mutta se on vain osa totuutta. Vauva-arkeen kuuluu niin paljon muutakin, vauvaharrastuksia, vauvaystäviä, omia harrastuksia ja ystäviä, koulu, tuntuu, ettei ole ollut sopivaa aikaa. Ja silloin jos muiden puitteiden puolesta sopisi, taivaalta tulee täysillä vettä. Mutta peli ei ole vielä menetetty, suppilovahveroitahan löytyy vielä pitkään.

Perhokalastus. En ole kalastanut näin vähän sitten sen jälkeen kun en vielä kalastanut. Kalastuskerrat voi helposti laskea yhdellä kädellä. En nyt halua sanoa, koska vauva, mutta vähän kyllä kieltämättä asian laita on ollut niin. Osin tietenkin myös ihan omasta halusta. Olen imettänyt (ja imetän edelleen) eikä ennen kouluni aloitusta lapsukaisemme ollut saanut korviketta oikeastaan ollenkaan. Tämä on tietenkin täysin valintakysymyksiä, joten en valita. Muutamasti olemme olleet perheen kesken kalalla, mutta nämä retket ovat olleet lähinnä luonnon ihastelua. Päivät ovat olleet niin rytmitettyä syömisineen ja nukkumisineen, että intensiivinen kalastus on jäänyt vain haaveeksi. Mutta toki asia helpottuu (ehkä😊), kun toinen hieman kasvaa. Ainakin niiltä osin, että hänet voi hyvillä mielin viedä hoitoon lähteäkseen itse aamulla aikaisin kalaan😊. Mutta tietenkin myös toivon, että pystymme kalastamaan myös perheen kesken. Eiköhän se onnistu, kun vähän rohkenemme harjoittelemaan asiaa. Nyt kun toinen on sen verran vanha, että pystyy istumaan kantorinkassa, asiat helpottuvat huomattavasti😊 Jottei nyt pelkästään vedottaisi vauvaan, niin syytä on myös todella helteisellä kesällä, vähäisellä vedellä ja silloinkin kun lähdimme kalareissulle Ruotsiin perheen kesken ja sääkin olisi ollut mitä parhain, automme hajosi matkalla. Että huonoa onneakin on ollut.

Vaeltaminen. Menninkäisen kanssa olin Lapissa tänä kesänä kahdesti. Sen puolesta kesä oli huikea, koska kuumuus piti itikat loitolla. Hieman normaalista poikkeavia nämä reissut tietenkin olivat. Ei vaellusta, ei telttayöpymisiä. Niin rohkeaksi en kuuden kuukauden ikäisen lapsen kanssa ruvennut, vaikka varmasti joku tällaisestakin selviää. Mutta odotan kyllä innolla, milloin lapsemme tulee siihen ikään, että nukkuu kanssamme teltassa, ehkä ensi kesänä? Kummallakaan reissulla en saanut käyttää vielä kantorinkkaa, sillä sen käyttöönottoon vaadittiin, että toinen istuu ja jaksaa istua kunnolla. Mutta manducan avulla retkeily onnistui ongelmitta. Huiputimme muutaman tunturinkin😊

Kaiken entisen sijaan olen opetellut nauttimaan siitä, mikä on lähellä. Tämä syksy erityisen upeissa väreissään on mahdollistanut ruskasta nauttimisen ihan eteläisintä suomea myöden. Olemme retkeilleet lähialueiden luonnonsuojelualueilla ja ulkoilureiteillä, jotka ennen ovat olleet ”liian lähellä”. Ne ovat olleet sitten joskus kun -kohteita. Nyt niille tuli käyttöä. Aina ei tarvitse lähteä kauaksi ollakseen metsässä, saadakseen sieltä voimaa ja energiaa arkeen. Valehtelisin, jos väittäisin, etten tunne pientä kateuden pistosta sydämessäni katsellessani jonkun kalastuskuvia huikeista ympäristöistä, mutta en silti vaihtaisi tätä elämääni mihinkään. Kyllä minunkin aikani taas joskus koittaa, kun voin hyökätä sellaiseen seikkailuun.

Siihen asti nautin luonnosta tyttäreni kanssa. Katson hämmästystä ja ihastusta hänen silmissään, kun hän ensi kertaa konttaa läpi lehtikasan, tutkii pienillä sormillaan pehmeää, kosteaa metsäsammalta, ihastelee koppakuoriaisia ja hämähäkkejä ja tutkii joka ikisen havunneulasen sormillansa. Kaikki on niin uutta ja ihmeellistä. On ihanaa olla etuoikeutettu päästessä näkemään toisen tutkimisen intoa ja oppia näkemään luonnon kauneus myös lähellä, metsässä, joka on joka päivä ympärillämme. Opin siinä samalla itsekin katsomaan asioita vähän tarkemmin, näkemään kauneuden ja viehätyksen aivan arkisissakin asioissa. Metsä on muuten myös äärimmäisen loistava paikka harjoitella motorisia taitoja epätasaisen maastonsa takia. Metsässä voi myös harjoitella mitä tahansa, laskemista, luokittelua, värejä, mitä vain, huomaamatta vain tutkimalla erilaisia asioita ympäristöstä😊

Eli mitä voin sanoa luontosuhteestani. Olen ehkä hieman hukassa sen kanssa. Luontosuhteeseeni on tullut lovi. Se on hetkellisesti sekaisin ja etsii ja rakentaa nyt jotakin uutta. Harjoittelen hyväksymään sen, ettei aina tarvitse lähteä mahdollisimman kauas löytääkseen rauhan ja nauttiakseen. Toivon että onnistun omalle lapselleni luomaan yhtä mutkattoman luontosuhteen, mitä itselläni on. Arvostavan ja kunnioittavan sekä suojelevan. Aamen.   

Hyvää kansainvälistä imetysviikkoa!


Hyvää kansainvälistä imetysviikkoa. Täältä on mahdollista lukea tarkempaa tietoa ja statistiikkaa tämän vuoden imetysviikon teemasta. Nopeasti kerrattuna tämän vuoden teema on imetyksen merkityksestä globaalissa taistelussa eriarvoistumista, köyhyyttä ja virheellistä ravitsemusta kohtaan.
Mainittakoon nyt ihan ensimmäisenä, että ei ole tarkoitus hypettää. Itse vihaan kaikkea äärilaitapäädytystä, joten yritän sitä itsekin olla harrastamatta. Lisäksi imetys on kovin henkilökohtainen asia. Joskus jopa hyvin kipeäkin, jos se syystä tai toisesta on epäonnistunut. Ja toiset ihan tietoisesti jättävät imettämättä ja sekin on ihan ok! Yhtä kaikki, kesti imetystaival tunnin, päivän, kuukauden, vuosia, on se silti yhtä tärkeä. Tai jos valinta on ollut olla imettämättä, ei sitäkään pitäisi joutua kenellekään perustelemaan.

Oma imetystaipaleeni oli tyssätä jo heti alkuunsa synnytysosastolla. Imetyksen käynnistäminen tuntui niin mahdottoman hankalalta! Vauva roikkui tississä lähes ympäri vuorokauden, maitoa ei noussut ja imetys sattui aivan infernaalisen paljon.

Joskus kolmannen päivän kohdalla itkin kätilöille, että minä en halua imettää! Kaikki rinnanympärykset olivat mustelmilla ja rintakumista huolimatta imetys tuntui äärimmäisen hankalalta ja sattui mielettömästi. Joka imetyskerralla jouduin soittamaan hoitajan paikalle, että vauva saatiin tarttumaan kunnolla tissiin.

Vauvan imemisotetta syynättiin, mutta siinä ei tuntunut olevan mitään vikaa. Vauvan paino laski ja vauva kellastui, eikä maitoa vaan meinannut tulla, vaikka tississä roikkui kiukkuinen vauva ja sen ajan, kun ei roikkunut, yritin pumpulla nostattaa maitoa. Ai että ne päivät olivat pitkiä! Nänneihin koski niin kovasti ja näytin kokoajan törkyiseltä, kun paidan etumuksessa komeili valtavat nännivoidetahrat😊 Sitä tavaraa kului! Samoin kaalinlehtiä!

Lopulta kuitenkin maito lähti nousuun! Muistan ne onnen kyyneleet, kun paidan rinnuksille ilmestyi isot maitoläiskät. Mutta imetys sattui edelleen. Huulijänteitä syynättiin, vähän kireät, ei välttämättä tarvitsisi leikata, mutta en suostunut lähtemään sairaalasta, ennen kuin ne oli leikattu. Ja se helpottikin hieman! Imetyspolillakin kävin opettelemassa meille toimivia imetysasentoja ja vauvan asettamista rinnalle, niin että imuote olisi mahdollisimman hyvä. Siitä huolimatta jouduin käyttämään rintakumia monta viikkoa. Mietin useasti päivän aikana mikä ihme saa minut yrittämään aina uudelleen ja uudelleen. Aivan kuin jostain sairaasta kidutuselokuvasta.

Jossain kohtaa aloin kokeilemaan, miten imetys alkaisi sujumaan ilman kumia, sillä tuntui, että kumi kalvaa ja hiertää ja tekee näin ollen imetyksestä entistäkin kivuliaampaa. Aluksi tuntui, että ei tule mitään. Vauva itki ja rimpuili, eikä suostunut tarttumaan rintaan ilman kumia. Sitkeästi kuitenkin joka imetyskerran aloitin ilman kumia ja lopulta koitti kerta, jolloin kumia ei tarvittu. Ensin yksi kerta, sitten toisena päivänä toinen, sitten päivässä saattoi olla parikin onnistumista ja niin edelleen. Ja lopulta kumia ei enää tarvittu! Silloin imetys alkoi vihdoin olla mukavaa. Lopulta siis kaikkien kikkojen jälkeenkään mikään muu ei korjannut asiaa kun aika. Vihdoin parin kuukauden ikäisenä menninkäisen suu oli kasvanut sen kokoiseksi, että imetys onnistui ilman suurempia kipuja.

Paljon kyyneleitä on vuodatettu myös muista syistä. Ensimmäiset pari kuukautta tuntui, etten tehnytkään muuta kuin imettänyt. Menninkäinen oli varsinainen tissimaratoonari. Kun tehokkuutta alkoi löytymään tuli uusia ongelmia. Rintaraivareita, puremista, sähläystä, nipistelyä, repimistä mitä näitä nyt on. Joskus keinuteltiin ympäri asuntoa vauva tississä, joskus sanoin vauvalle, että jos puret vielä kerrankin, niin tämä on tässä. Mutta siitä huolimatta vaan jatkoin ja jatkoin kerta toisensa jälkeen. Jokin lajin haasteellisuudessa kuitenkin viehätti. Vaikkei imetys ollutkaan sitä seesteistä keinutuolissa keinumista, mitä olin kuvitellut. Tuntui kuitenkin niin hyvältä, kun tyytyväinen lapsi tuhisi rinnalla. Pakahduttava onnellisuuden tunne. Ja tokihan tässä myös säästyi piiitkä penni😊 Itse täysimetin 4 kuukautiseksi saakka, jonka jälkeen aloimme maistella myös kiinteitä. Toiset täysimettävät 6 kuukauden ikään saakka. 

Kiinteiden aloituksen jälkeen olen kuitenkin jatkanut imetystä, sillä maito (tuli se sitten tissistä tai pullosta) on vauvan ensisijainen ravinnonlähde vuoden ikään saakka. Ja WHO suosittaa imetystä jopa kaksi vuotiaaksi, toiset imettävät tätäkin pidempään. Yhdeksän kuukauden ikään mennessä menninkäinen on saanut korviketta vain muutamasti. Koulun aloituksen jälkeenkin imetän yhä neljästi päivässä. Kahdesti aamulla ennen kuin lähden ja kahdesti illalla ennen nukkumaan menoa. 
Imetys on yhtä luonnollinen kuin kenen tahansa syöminen, eikä asian luulisi olevan keneltäkään pois. Tähän mennessä en ole saanut kuin kerran negatiivissävyistä kommenttia imetyksestä ja tämäkin tapahtui neuvolan odotusaulassa, missä sen luulisi viimeisenä tapahtuvan. Ovat jotkut voineet katsoa pitkään, ehkä paheksuvastikin, mutta ovat pitäneet suunsa kiinni. Minusta on äärimmäisen epäkohteliasta mennä kesken imetyksen puuttumaan asiaan! Yhtä epäkohteliasta, kun itse menisin sanomaan jotakin negatiivista jollekin täysin ventovieraalle henkilölle jostakin herkästä, henkilökohtaisesta, yksilöllisestä mutta kuitenkin niin globaalista asiasta. Joten siis hyvät ihmiset, antakaa imetysrauha!

Menninkäinen -9 months in, 9 out!


Millainen hän on?

Eloisa ja liikkuvainen. Liikkeelle lähdön jälkeen vauhti on ollut kova ja kiire valtava. Näin ollen painon kehityskin on hidastunut. Tästä syystä menemme 10kk neuvolaan painonkontrolliin ja aloitimme päivittäisen öljylisän. En kuitenkaan ole huolissani. Menninkäinen on hyvä syömään. Myös tissille rauhoittuminen ja juominen ovat nyt sujuneet taas paljon paremmin, sillä oli vaihe, milloin hän ei olisi malttanut juoda juuri ollenkaan. Hän on myös kunnon papupata ja puhuu myös unissaan😊 Omia mielipiteitäkin alkaa jo löytymään ja niistä ilmoitetaan kovaäänisesti.

Mistä hän pitää?

Leikkimisestä ja musiikista. Kaikkien pimputtavien lelujen, mainoskappaleiden, musiikin ja äidin laulujen tahtiin pitää tanssia. Menninkäinen käy myös muskarissa ja rakastaa muskarinopettajaa ja hänen kaunista ääntään yli kaiken. Menninkäinen pitää toisista lapsista ja puuhailee mielellään muiden ihmisten kanssa. Hän pitää kaikkea vasten ylös kiipeämisestä ja tiskikoneen tutkimisesta. Hän suorastaan syöksyy tiskikoneelle, kun näkee sen luukun aukeavan😊 Menninkäinen pitää meidän (ja muiden) koirista, mutta tunne ei aina ole molemminpuolinen. Menninkäinen nimittäin on melkoisen raju rakastaja. Hän pitää myös halailuista ja pussailuista. Onkin valtavan hellyyttävää palata koulusta kotiin, kun toinen kiitää ovelle vastaan antamaan halipusut äidille. Myös vilkuttaminen ja vitosten heitto onnistuu ja hän ylpeänä esitteleekin taitojaan ja paistattelee mielissään, kun kehuu <3

Mistä hän ei pidä?

Pukemisesta. Oli jo vaihe, milloin tämäkin oli ihan siedettävää menninkäisen mielestä. Nykyään taas ei. Myöskin housuvaipat alkavat olla monesti kätevämpiä kuin tavalliset teippivaipat. Hän ei pidä kieltämisestä (kukapa pitäisi). Menninkäinen tietää, että koiran vesikuppi on koiran, tietokone äidin, pleikkari isin, mutta aina silmän välttyessä niihin on kuitenkin päästävä koskemaan. Samoin lattiakaivot, kengät, rattaiden pyörät, pistorasiat ja sähköjohdot ovat aivan liian mielenkiintoisia. Omat lelut taas…. Menninkäinen ei myöskään tutin vieroituksen jälkeen ole juuri välittänyt automatkoista kaukalossa. Täytyykin katsoa, jos sitä kohta siirtyisi isompaan penkkiin, josko se helpottaisi tilannetta. Eikä menninkäinen juuri perusta isimiehen ystävistä tai oikeastaan muistakaan vieraista miehistä (vierastus). Ainoastaan isimies, vaari ja pappa ovat siedettäviä, kaikille muille itketään ja kovaa.

Pystyasento on tämän hetken hittituote. Menninkäinen on ollut helppo nukahtamaan ja salaa toivoinkin, ettei hän ehkä ikinä ymmärtäisi, että pinnansängyn pinnathan ovat mitä parhain kiipeilyväline. Vaan niinhän sitä taas luuli päässeensä pälkähästä. Menninkäinen totesi, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja nykyään nukahtamiseen menee ainakin tupla ellei tripla määräkin aikaa, kun toinen kerta toisensa jälkeen löytyy seisomasta omassa sängyssään. Noh, vaiheita, vaiheita vaan. Kyllähän kai tämäkin uutuuden viehätys menee aikanaan ohitse.

Sellainen on meidän menninkäinen yhdeksän kuukauden vanhana. Se olisi sitten yhdeksän kuukautta masussa, yhdeksän ulkona. Hui, äitiyslomakin päättyy virallisesti kuun loppuun. Mihin ihmeeseen tämä aika kuluu? Kohta sitä saattaa toisen ensimmäistä kertaa kouluun, järjestää valmistujaisia, häitä, APUA! Aika, hidasta!

Hermoja raastava vitsaus -tahrat lapsen vaatteissa!

Itse en lukeudu henkilöihin jotka kulkevat mopin tai imurin jatkeena päivittäin, vaikka siisteydestä pidänkin. En myöskään kylään mennessä tutki muruja, käden jälkiä tai villakoiria toisten nurkissa, enkä arastele laskea menninkäistä hiekkalaatikolle tai kauppakeskuksien leikkihuoneiden lattialle tai mitä näitä nyt on. Tässähän sitä vastustuskykyä hankitaan:)

Asioilla on kuitenkin myös varjopuolensa, nimittäin tahrat, jotka tuntuvat imeytyvän vauvan vaatteiden kankaisiin ja sitkeästi. Nämä pirulaiset! Eivät tahdo luovuttaa millään! Pahimpia tahroja tulee julkisten alueiden lattioista, joissa kävellään kengät jalassa, tomaattipohjaisista ruoista, marjoista, banaanista, avokadosta ja monista muista asioista.

Olen viettänyt tovin jos toisenkin taistellen erinäköisten ja kokoisten tahrojen parissa. Myös pyykinpesuainetta on vaihdettu useasti ja kohta on testattu koko repertuaari lävitse. Kyllä tässä taitaa tukka harmaantua, ennen kuin pyykistä tulee puhdasta.

Usein tahrojen poiston niksinä on nopea reagointi, koska tahran poisto on sitä hankalampaa, mitä kauemmin tahra on saanut vaatteessa kuivua. Mutta todellisuudessa tähän ei aina ole kuitenkaan mahdollisuuksia.

Mitä tahroille voi sitten tehdä?

1. Kaataa päälle kuumaa vettä, esim. vedenkeittimisestä. Mutta huomioi, että kaikki tekstiilit eivät kestä kiehuvaa vettä. Puuvilla kestää suhteellisen hyvin.

2. Auringonvalo ja uv-säteet. Toimivat yleensä melko hyvin puna- ja keltasävyisiin tahroihin. Pese vaate ja laita aurinkoon kuivumaan, tahrat aurinkoon päin. Huom! Auringonvalo voi haalistaa vaatteita! Vaikeissa tapauksissa voi kokeilla sitruunan hierontaa tahraan ennen aurinkokylpyä.

3. Sappisaippua! Tähän tuotteeseen olen rakastunut. On toiminut paljon paremmin kuin perinteiset tahranpoistoon tarkoitetut aineet. Sappisaippuaa voi vain hieroa tahraan ja jättää vaikuttamaan! Helppoa ja tehokasta, mutta myös luonnonmukaisempaa kuin tahranpoistoon tarkoitetut perus aineet.


Iso peukku tälle!

Ps. vaikka sappisaippua poistaa monia tahroja, ei se mikään ihmeaine ole. Yhä edelleen kamppailen mm. sohvan päällyskankaan puklutahrojen parissa. Ensimmäisinä kuukausina imetin selvästi jotain kermaakin rasvaisempaa tavaraa, sillä näitä tahroja ei aivan helposti poisteta. Näitä ei sappisaippuakaan poistanut. Kaverin kanssa sovimme, että ennen joulua vuokraamme tekstiilinpuhdistuskoneen, katsotaan josko sillä saisi sohvan viimein puhtaaksi.


Diy: Ruskamekkomania jatkuu...

Mä omistan muutaman muunkin mekkokaavan, mutta näiden ruskamekkojen malliin olen aivan ihastunut.

Ihanat kankaat ovat seliashopista ja sinisestä merinovillakankaasta oli tarkoitus tehdä menninkäiselle välikerrasto, mutta koska seliashop lähetti kankaan pakanpohjaa runsain mitoin, niin siitä tulikin sitten äidille imetysmekko. Täytyykin siis tehdä uutta tilausta talvea ajatellen, että menninkäinen saa kerrastonsa.




Nämä ruskamekot ovat isompaa kokoa kuin edelliset tekemäni ruskamekot, joten ehkäpä siis joulupukin konttiin tai jotain, sillä vasta edellisellä kerralla ompelemani ruskamekot ovat nyt sopivia. Jätin myös helmakuminauhan toistaiseksi pujottamatta, katsotaan kumpi sitten lopulta on kivampi, helmakuminauhalla vai ilman.

Joku kiva ja helppo paidan kaava kelpaisi, saa vinkata:)

Nuku yö ulkona!

Viikko sitten lauantaina kiersi haaste viettää syys yö ulkona. Mikä loistava ajatus! Pieni irtiotto arkeen.

Tosin itse en toteuttanut tätä haastetta silloin. Siksi, koska pitkästä aikaa meillä oli isimiehen kanssa treffi-ilta ja mummilan apujoukot olivat meillä nukuttamassa menninkäisen uneen, sillä aikaa kun nautimme korkeakulttuurista.

Mutta toteutin tämän jälkikäteen kuluneella viikolla. Eihän asian toteuttamiseen mitään erillistä tempausta tarvita! Vain väsynyt äiti, hampaita tekevä pikku lapsi ja omat unensa uhraava isimies. Olisin toki mieluusti toteuttanut haasteen muutenkin ja ehkä jopa hieman eri tyylisesti, mutta yhtä kaikki.

Itse nukuin yöni meidän katetulla parvekkeella vanhalla kulahtaneella nahkasohvallamme makuupussiin kieroutuneena. Syys yö oli kirpeän raikas, mutta ei yhtään liian kylmä. Juuri sopiva! Nukuin erinomaisesti, ainut miinus näin kaupunkialueella on melusaaste, joka, jos ei nyt jatku läpi yön, niin loppuu melkoisen myöhään alkaakseen taas aamulla aikaisin. Muutoin ei valittamista.

Aina ei ole mahdollista lähteä kauas, eikä edes lähelle, ei välttämättä edes metsään. Mutta joskus se pakopaikka raikkaaseen ilmaan voi olla vaikkapa parveke tai takapiha. Aina asioiden ei tarvitse olla suuria ja ihmeellisiä ollakseen kutkuttavia tai rentouttavia. Nuku sinäkin yö ulkona! Tässä haaste, lue ja toteuta tämä ja miksei joku muukin luontohaasteen tehtävistä.

Äidin ensimmäinen viikko opiskelijana


Ensimmäinen viikko opiskelijana on nostattanut pintaan ristiriitaisia tunteita.

Toisaalta on ollut kivaa, kun on ollut koko viikon täysin omaa tekemistä. Ei sillä, kotiäidin elämäni oli hyvinkin aktiivista aikaa, eikä tylsyyteen hukkunut silloinkaan. Toisaalta takaraivossa piiskaa ajoittainen p*ska mutsi fiilis, joka soimaa itseä siitä, ettei ole vauvan kanssa kotona.

Yhtä kaikki, menninkäisen viikko on mennyt loistavasti ja lähipiirille iso kiitos siitä, että hänen päivänsä ovat olleet huippuja, vaikka maanantaina koulusta palasikin hormonihuuruista kärsivä äidin kuvajainen, joka hetken jo harkitsi koko homman kesken jättämistä😊 Yllättävän koville otti hoidon aloittaminen, vaikkei mistään kunnallisesta tai yksityisestä vieraista hoitajista olekaan kysymys. Ja vaikka isovanhemmat ovatkin olleet alusta asti paljon menninkäisen elämässä ja isona apuna arkipäiväyksinhuoltajuuteni keskellä.

Viikon vieriessä loppua kohden oma olotilakin alkoi helpottamaan ja pystyin rentoutumaan. Toki koulun aloitus on tuntunut tuoneen myös kiireen tuntua arkeen, kun kotitöille ja muille asioille on vähemmän aikaa. Koko viikon onkin tullut kaaduttua uupuneena sängynpohjalle ja vaivuttua uneen suurin piirtein ennen kuin pää on ehtinyt tyynyä koskettamaan. Että sillä tavalla kyllä arjen hallintaa tulee vielä paljon kehittää, ettei vuoden loppuun mennessä ole aivan burnoutin partaalla.

Kaiken väsymyksen keskellä kuitenkin ehdin huomata, että syksy saapuu ja pihlajien lehdet ovat alkaneet punertamaan. Ihanaa, syksy on itselleni mieluista vuodenaikaa. Rakastan värejä ja sitä, että saa kaivaa villasukat esille. Arjen hektisyyttä on ihana paeta syksyiseen metsään menninkäinen repussa ja tutkia yhdessä sammalmättäitä, syödä marjoja ja etsiä sieniä. Hyvää syksyä <3

DIY: Rusettipipo ja tuubihuivi

Huhhuh, on elämä tuntunut kiireiseltä uusien aikataulujen myötä. Mutta eiköhän se taas siitä, kun tottuu... Toivottavasti!

Kaiken kiireen keskellä syksy jatkaa tuloaan ja käsityövimma painaa päälle. Pakko oli tekaista jotakin nopeaa.

Tähän rusettipipoon piirtelin kaavat eräästä olemassa olevasta pipostamme vähän sinne päin tyylillä. Päätin tehdä vuorillisen ja olinpa kerrankin niin fiksu, että olin jopa tajunnut jättää kääntöaukon vuorin puolelle:) Jostain rusettipannasta otin sinne päin mallin pipon sivuilta tuleviin rusettinauhoihin. Ompelin ne kokoon ja yhdistin pipon saumoihin samalla kun ompelin pipon saumat. Helppo ja nopea!

Samoin kuin tuubihuivi. Pala suorakaiteenmuotoista jämäkangasta ja saumat yhteen! Näitä tein muutamankin erilaisen.



Mutta näitä ihania talvihanskoja en sentään itse tehnyt, ne tarrautuivat mukaan käsityöläismuseolta:) Talvi saa tulla!

Katse tulevaisuuteen


Nyt täytyy kyllä sanoa, että aika on mennyt hurjalla vauhdilla. Tuntuu, että siitä on vasta pieni hetki, kun katsoin kahta viivaa raskaustestissä ja nyt tuo melkein kahdeksan kuinen tuhisee unta sängyssään. Muistan, miten pohdin, selviänkö äitiyden tuomista haasteista tai äitiyslomasta. Itseni kaltaiselle suorittajalle, ja spontaanille oman ajan rakastajalle ajatus aikansa jakamisesta, jonkun toisen asettamisesta itsensä edelle ja jopa itsensä unohtamisesta arkipäivä yksinhuoltajana, tuntui alusta saakka melkoisen vieraalta ajatukselta.

Mutta äitiys opettaa. Ja muokkaa ihmistä. Monissa asioissa tunnen olevani nykyään paranneltu versio itsestäni, vaikka toisinaan pinnaa kiristää, väsymys vaivaa ja äitiaivot tekevät itsenikin hulluiksi. Vaikka uskottelin itselleni aina, että minusta ei tule äitiä, joka puhuu vain lapsestaan, joudun ikävikseni toteamaan, että kyllä sitä siitä puhuu, mitä elämässä tapahtuu. Äitiyslomalla se on ollut lähinnä oman lapsen hoito ja kehitys, valitan.

Äitiyslomalla tekemistä on siis riittänyt. Ja erityisen ylpeä olen itselleni siitä, että olen päässyt vanhoista tavoistani eroon. Ennen en oikein itse tehnyt aloitteita ihmisten näkemisen suhteen, vaan odottelin itsekeskeisesti milloin minuun otetaan yhteyttä. Nyt osaan kaivaa puhelimen esille ja kysyä ja järjestellä tapaamisia itsekin😊 Entisessä elämässäni olin myös hieman sulkeutunut ja varauksellinen, enkä mielelläni puhunut erityisemmin omista asioistani. Entisellä ja nykyisellä minälläni on aika paljonkin eroavaisuuksia😊 Ajattelinkin aina, että lapsen saamisen myötä varmasti avautuu ovia uusille asioille. Ja näin totisesti on käynyt. Ja onneksi onkin. Elämääni on tullut paljon uusia ihania tuttavuuksia, joihin en ikinä olisi törmännyt ilman menninkäistä.

Toki joudun myöntämään, että erilaisessa elämätilanteessa olevat lapsettomat ystävät ovat olleet valitettavasti vähemmällä näkemisellä, sillä kun itse olisi viikonloppuna innoissaan tekemässä jotakin, toiset potevat krapulaa sänkyjensä pohjalla. Kyllä, sellaista on myös kolmikymppistenkin elämä. Mutta onneksi on aikansa ja paikkansa, milloin näitäkin ystäviä ehtii nähdä. Yhtä kaikki, ovat yhä tärkeitä, vaikka harvemmin nähdäänkin. Isimiehelle tämä on varmasti ollut vaikeampi asia kuin itselleni, sillä minullahan on omat mammaystäväni ja liuta muitakin ystäviä, joiden kanssa muutoinkin puuhailen selvinpäin. Isimies taas yllämainittu saattaa olla vaikeampi asia.  Hän kun joutuu viikonloppuisin tasapainottelemaan ystävien ja perheen välillä, sillä on viikot kaukana molemmista. Tiedä häntä, suomalainen mies kun ei liikaa tunteista puhu😊

Mutta niin ovat menneet viikot ja kuukaudet ja joudun toteamaan, että minulla on enää pari viikkoa aikaa nauttia kotiäidin tehtävästäni, ennen kuin joudun jakamaan kasvatusvastuuni ja siirtymään koulun penkille. Kuvittelin äitiyslomani olevan pitkä ja tylsä, mutta se olikin nopea ja tekemistä täynnä. Nyt kun mietin äitiyslomaani ja sitä, miten nopeasti se kului, niin en haluaisikaan sen loppuvan. Tekisi mieli pysäyttää kello, nauttia vaan tästä tässä ja nyt. Mutta toisaalta, olen silti iloinen, että saan elämääni taas uudenlaista sisältöä. Tiedän, että menninkäinen on hyvässä hoidossa isonvanhempiensa tykönä silloin kun itse olen koulussa ja tiedän, että sisimmässäni olen iloinen siitä, että saan mahdollisuuden kehittää itseäni.

Siitä huolimatta ajatus hirvittää. Mitä jos joku toinen näkeekin ensiaskeleet tai kuulee ensi sanat. Joku toinen viettää lapseni kanssa ison osan päivää. Ja jotakuta toista menninkäinen alkaa rakastamaan ja ihannoimaan, matkimaan ja kunnioittamaan. Entä jos lapseni unohtaa minut? Tietysti tiedän, että mustasukkaisuus omasta lapsestani ei pidemmän päälle johda mihinkään. Tietenkään hän ei unohda minua😊 Ja edelleenhän minä itse hoidan häntä suurimman osan ajasta.

Syksyn pimetessä ja isimiehen kausitöiden päätyttyä isimies jää sitten menninkäisen kanssa kotiin. Onkin hauskaa, millaisena hän tulee koti-isän roolinsa ottamaan. Ainakin tällä hetkellä hänen puheistaan saa melkoisen ruusuisen vaikutelman. Toisinaan jopa hieman rivien välistä tulkittuna kuulostaa siltä, että hän kuvittelee minun olevan viiden tähden lomalla. Ai että nauran, kun todellisuus hänellekin valkenee. Tietysti hän on hoitanut menninkäistä kotona ollessaan viikonloppuisin. Mutta on ihan eri asia hoitaa toista muutamia tunteja, kun pyörittää arkea ja arkiaskareita päivästä toiseen😊 Sittenpähän sen näkee.

Näin paljon ei syksy ole vielä koskaan jännittänyt, vaikka melkoinen jännittäjä toisinaan olenkin. Kun uusien tuulien puhallus ei kosketa enää vain itseäni, tuulee välillä niin, että niskakarvat nousevat pystyyn. Mutta tiedän että me selviämme, niin kuin kaikki muutkin ovat selvinneet. Hauskaa sinänsä on se, että en ikinä ole nähnyt itseäni minään kotiäiti tyyppinä, mutta kieltämättä näinä kuukausina olen harkinnut asiaa reilusti useammin kuin kerran. Jos nyt silti ei kuitenkaan😊

Menninkäinen 8kk


Millainen hän on?

Aktiivinen, utelias ja toimelias. Ja iso. Yhtäkkiä tuntuu, että menninkäinen ottaa kamalia kasvupyrähdyksiä, ei siis fyysisellä vaan henkisellä tasolla. Hän on oppinut syy-seuraus-suhteen. Hänestä on hauska tehdä jotakin ja katsoa miten reagoin. Jos hymyilen, hän toistaa tekemistään. Okei, jos kiellä, hän toistaa silloinkin (mm. koiran juomakupissa läträäminen, pyykkien repiminen narulta, kenkien syönti, rattaiden pyörien imeskely ja mitänäitänyton). Hän on oppinut nenänaurun ja hihitteleekin nenänauruaan koko ajan. Lisäksi hän on oppinut tanssimaan. Hän pitkään harjoitteli liikkeelle lähtöä hytkymällä, nyttemmin samaisesta hytkymisestä on tullut tanssiliikkeitä. Musiikki saa hänet hytkymään ja vauvakinon mammamia elokuva oli menninkäisetä jotain aivan huippua😊 Vuorovaikutus on kehittynyt hurjasti ja kontaktinotto toisiin lapsiin ja vauvoihin on kehittynyt valtavasti. Myös leluilla leikkiminen on saanut aivan uusia, kehittyneempiä piirteitä.

Mistä hän pitää?

Musiikista ja hytkymisestä. Menninkäisen lempilaulu on mörkö se lähti piiriin ja hän repeää aina, kun laulussa tulee kohta tinttantanttantallallei😊 Hän pitää kaukosäätimestä, tietokoneesta ja puhelimesta ja on valmis ylittämään hurjimmatkin esteet päästäkseen näihin käsiksi. Hän pitää myös koirastamme, vaikka koira ei olekaan aivan varma pitääkö hän menninkäisestä. Tai ainakaan silloin kun menninkäisellä on molemmat nyrkin täynnä nyhdettyä mustaa karvaa. Hän on siis hieman raju osoittamaan rakkauttaan. Itsekin huomaan välillä olevani aivan mustelmilla, kun toinen huomaamatta päivän aikana on ehtinyt nipistelemään, potkimaan tai tökkimään pienillä kovilla varpaillaan. Hän on myös kova rakastamaan. Hän tietää mitä tarkoittaa halipusu ja sen kuultuaan tarttuu kovin kiinni käsillään ja hyökkää kimppuun kuolainen suu ammollaan.

Mitä hän inhoaa?

Kynsien leikkaamista. Jos hän ei voi saada saksia, niin ei niillä kyllä hänen kynsiäänkään sitten leikata. Aina joutuu harhauttamaan jotenkin, että saa kynsi kerrallaan homman tehtyä. Jos oikein onni käy, niin välillä jopa kaksi kynttä. Menninkäinen on kyllä niin utelias, että kuopsuttaa kynsillään kaikki paikat, joten kulutus on kovaa. Vaikka kuinka yritän pitää kynnet lyhyinä, niin silti tuntuu, että ne lohkeilevat. Ja tylsyys vaivaa pientä aika ajoin. Se on paha, varsinkin jos äiti haluaisi aamulla ihan pienen hetken maata vierekkäin söpösti sohvalla. EI KÄY, hän huutaa. Hän inhoaa sitä, jos tissistä ei tule maitoa riittävän nopeasti tai jos tissiä tyrkyttää muulloin, kun silloin kun hän sitä haluaa. Silloin pienet naskalit on hyvä upottaa rintaan. Ai että se sattuu. Mutta myös opettaa olemaan tuputtamatta.
Nyt harjoitellaan kovasti konttaamista. Ja tukea vasten nousemista. Sellainen on menninkäinen 8 kuukautta. Oma valloittava itsensä niin kuin aina. Lisääntyvät hampaat saavat toisen välillä kiehumaan raivosta, kuolaamaan hullun tavalla ja jyrsimään kaiken käteen osuvan, muutoin hän on useimmiten neiti aurinko. Kujeileva ja keikistelevä nenänauraja. Pikkuinen hassuttelija<3

Eräretki vauvan kanssa -Mitä mukaan?

Oli se reissu mikä tahansa juutun aina asian juuri syille eli tässä tapauksessa siihen, mitä pakata mukaan?

Taustatietoa reissusta. Kyseessä on viikon reissu, 7 päivää, 2 yötä hotellissa, 5 mökissä tai teltassa. Luonnonhelmassa joka tapauksessa tapahtuu päiväunet sekä ruokailu. Luonnossa majoittuminen tuo heti huomattavan määrän lisätarvikkeita matkatavaroihin. Ja sekin, että itse asiassa kyseisen loman piti olla jo ajat sitten, mutta isimiehen työ...

Näin syksyn kynnyksellä ja tunturiolosuhteet huomioon ottaen, voi kaikki kesävaatteet jättää laskuista. Niinpä tavaran paljous sen kuin kasvaa. Muutenkin on ollut vaikea pukea vauvaa syyskeleihin hirvittävän kovan hellejakson jälkeen. Tuntuu niin kylmältä, vaikka oikeasti ei edes ole. Kylmyyden lisäksi huomiota on kiinnitettävä myös sateen mahdollisuuteen. Noh, hyttysiä tuskin ainakaan enää on, jos jotain positiivista voi ajankohdasta hakea. Ja ruskakin on jo pian kinttaalla.

Että sillain kai sitten:) Tavaraa piisaa!

Noh, eka kerta on aina eka kerta. Nyt on vielä helppo pakata, kun tietää, ettei joka tapauksessakaan joudu kantamaan ihan vaeltamalla tuota tavaramäärää. Silloin tulisi kyllä muutamaan kertaan mietittyä tarkemmin, mitä sitä tosiaan mukaan vauvan kanssa tarvitsee.

Mutta ehkä ensi kesänä... Siihen on onneksi sen verran aikaa, että ehtii hyvin kahlailla blogeja ja muita kirjoituksia aiheesta ja sen perusteella suunnitella reissua hieman eritavalla. Toivottavasti siihen mennessä on syntynyt jo jonkin näköinen rutiini tähän eräilytoimintaan vauvan kanssa. Vinkkejä otetaan ehdottomasti vastaan!

Onko äitiys raskaampaa kuin isyys?


Aihe tuli vastaan sosiaalisessa mediassa, kun me naiset -lehti oli tehnyt lukijakyselyn aiheesta, onko äitiys haastavampaa kuin isyys? Jopa 86% 1500 vastaajasta oli sitä mieltä, että kyllä.

Ja valitettavasti itsekin kallistun tähän 86% vastaajaryhmän edustajistoon. Toki pitänee muistaa, että vastaajat kyselyyn olivat pääsääntöisesti äitejä, joten kyselyn vastaukset ovat täysin äitien subjektiivisesta kokemusmaailmasta käsin tuotettuja, eikä isän ääni kuulu vastauksissa lainkaan. Sillä sen, mitä omasta arjestani käsin voin aiheeseen vastata, tiedän, että helposti katson asioita vain omalta kannaltani enkä pysähdy useinkaan miettimään, millaista kumppanin arki todellisuudessa on?

Itse olen tasa-arvon kannattaja enkä ole koskaan esimerkiksi epäröinyt jättää menninkäistä isimiehelle hoitoon tai isimiestä tekemään osaansa kotitöistä. Päinvastoin. Sillä itseni rakastajana, tarvitsen silloin tällöin itsellenikin aikaa, jolloin minua ei tarvitse ei mies, eikä vauva eikä varsinkaan kotityöt. Ja hienosti he pärjäävätkin keskenään (isimies ja kotityöt sekä vauva), vaikka tietenkin isimiehellä on erilainen tapa olla lapsemme kanssa ja vastata arjen askareista, kuin minulla.

Miksi sitten minusta tuntuu, että arjen askareet kasaantuvat vain minun hoidettavakseni? Ensinäkin tähän on tietenkin jo fyysisen välimatkan tuomat haasteet, koska toinen ei ole kotona kuin viikonloppuisin. Tällöinhän välttämättä minä olen se, joka pääasiassa lapsemme arkea pyöritän. Silloin helposti myös mm. ravintoon, harrastuksiin ja vaatetukseen liittyvät asiat ovat minun kontollani. Noh, on tähän muitakin syitä tietysti. Isimies kun ei oikein ole mitään varsinaisia kauppakeskuksien suurkuluttajia. Häntä alkaa puuskuttamaan ajatuskin kaupoille menosta. Siksi en edes huoli häntä mukaan ostoksille, koska en jaksa sitä, että kintereiltäni kuuluu tasainen huokailu.

Viikonloppuina usein siivoamme yhteisvoimin, mutta esimerkiksi ruoanlaitto on lähestulkoon minun vastuullani, siitä yksinkertaisesta syystä, että teen niin paljon parempaa ruokaa. Toki joskus mielessäni kiroilen, että olisipa minullakin sellainen mies, joka tekisi sitä tai tätä, mutta sitten palautan mieleeni, että omalla miehelläni on kuitenkin muunlaisia hyviä ominaisuuksia, joista pidän erittäin paljon.

Mainittakoon myös se, että olemme melko klassinen mies-/naisroolinen perhe. Siinä missä arjen pyöritys välimatkan takia kasaantuu harteilleni, niin myös minä oletan, että mies hoitaa esimerkiksi kaikki remontointiin ja autoihin tai elektroniikkaan liittyvät asiat. Okei, siis osaanhan minäkin nauloja hakata ja lamppuja vaihtaa, mutta kaikki hiemankaan isommat remontointitehtävät ovat kyllä miehen harteilla. Ja rehellisyyden nimissä pakko myöntää, että olen erinomainen keksimään miehelleni kaikenlaisia nikkarointitehtäviä😊  

Suomessa äitiysloma on vain äitien juttu, mikä varmaan ajatuksen tasolla juontaa siihen, että fysiologisesti vain naiset imettävät. Tietenkin naiset voivat myös valita olla imettämättä tai imetys ei onnistu. Mutta muutamina ensimmäisinä kuukausina helposti vauva-arki on ehkä enemmän äidin kuin isän vastuulla. Ja helposti äidit myös voivat ”omia” vauvaa itselleen syystä tai toisesta. Vaikkakin ainakin meillä isimies on ollut aina ahkera vaipanvaihtaja ja vauvan viihdyttäjä. Kuitenkin eräs päivä hän itsekin yhtäkkiä totesi ääneen, että on jotenkin niin paljon helpompaa olla isä nyt, kun vauva on jo sen ikäinen, että syö jo muutakin kuin tissiä ja että vauvan kanssa voi jo ihan leikkiä selkeämpiä leikkejä. Ja uskonkin, että vauvan iän karttuessa kasvatusvastuu jakaantuukin välillämme entistä tasaisemmaksi. Nyt kun en enää öisin imetä, niin silloin kun isimies on kotona ja jos vauva ei nuku kokonaista yötä, ovat yöherätykset isimiehen vastuulla.

Entäs sitten vanhempainvapaa. Isimiehen työpaikalla tuskin olisi suopeasti katsottu asiaa, että isimies olisi jäänyt vanhempainvapaalle ja minä olisin lähtenyt äitisraha kuukausien jälkeen töihin. En usko, että työpaikalla oltaisiin oikeastaan mielissään hoitovapaastakaan. Eikä se kyllä rehellisyyden nimissä olisi edes mistään kohtaa taloudellisesti järkevääkään (vaikka aina aikaa ei voikaan ostaa rahalla), koska isimiehen palkkaus on omasta korkeakoulututkinnostani huolimatta kaksi kertaa parempi kuin omani! Mutta koska isimies tekee kausitöitä, hän on jäämässä talvella vauvan (sitten jo taaperon, apua!) kanssa kotiin. Onkin hauska nähdä, millaiseksi heidän arkensa sitten muodostuu ja millä tavalla isimiehen odotuksen vastaavat todellisuutta. Sillä useinkin hän tuntuu kuvittelevan, että olen suurin piirtein viiden tähden lomalla kun olen lapsen kanssa kotona. Valitettavasti itse en kuvailisi tilannettani aivan näin😊

Summasummaarum, onko meillä äitiys raskaampaa kuin isyys? Varmasti, jos katsotaan kotityölistaa ja vastuulistaa. Mutta isimies osallistuu sen minkä pystyy ja minkä minä hänelle tilaa annan. Omalla tavallaan kai hänenkin arkeansa voisi sanoa raskaaksi, koska hän käy töissä, ikävöi viikot lastaan (ja ehkä toivottavasti minuakin), viikonloppuisin yrittää antaa aikaansa mahdollisimman paljon lapselle ja minulle ja toteuttaa hänelle lankeavia tehtäviä. Entä selviäisikö isimies samoista asioista kuin minä? Varmasti, jos hänen olisi pakko, mutta pidän myös siitä, että iso osa langoista on omissa käsissäni.

Kieltämättä hieman hirvittää, kun kahdeksankuukautis neuvolaan on minun sijastani menossa vain isimies. Syvällä sisimmässäni tunnen jopa pientä mustasukkaisuutta asiasta, vaikka olen myös iloinen asiasta. Ja isimies on tyytyväinen, kun saa tuntea itsensä erittäin tärkeäksi. Mutta toisissa perheissä asiat ovat toisella tavalla kuin toisissa perheissä. Tärkeää kai olisi se, että asiat ja tehtävät ovat kumpaakin miellyttävällä tasolla, eikä niin, että arjen raskaudesta tarvitsisi alkaa kilpailemaan keskenään. Tähän hyvin usein auttaa vain yksi asia, parisuhteessa kommunikoiminen ja toisensa kunnioittaminen, huomioiminen ja auttaminen.    

Pistä hyvä kiertämään!

Nyt o-hoi kaikki kenen pihalla kypsyy omenoita, muita hedelmiä ja marjoja, ja mikäli satoa kypsyy yli omien tarpeiden!

Me tulimme eilen hyvin onnellisiksi, kun kävimme hakemassa kassillisen omenoita. Nyt on pakastimessa sosetta ja ruokalistalla jos jonkinnäköistä omenaruokaa. Sosiaalisen median kautta tietenkin.

Teinpäs hyvän säästöhavainnonkin. Olen iltapuuron (pikajauheista) yhteyteen lorauttanut aina valmista luumusosetta (Aamupuuron keitän meille molemmille, siihen yleensä lisään tuoreita marjoja). Miksi valmissose? Koska se on ollut helppoa. Mutta tosiasiassa luumusta (tuoreesta tai kuivatusta) saa helposti keitettyä sosetta. Huomattavasti halvempaakin! Ostin alennuksesta philipsin avent säilytyskuppijärjestelmän. On kyllä hyviä kuppeja pakastukseen ja mukana kannettaviksi, kun kannet eivät vuoda. Mutta ihan yhtä hyvin pakastukseen sopii vaikkapa käytetyt pilttipurkit. Oikeastaan ehkä paremminkin, koska lasista ei irtoa samalla tavalla haitta-aineita, mitä muovista saattaa irrota. Halvempaakin pistää käytettyihin lasipurkkeihin, koska esimerkiksi tuo Philips avent sarja oli aika arvokas.

Noh, tuo vain tuollaisena sivuhuomautuksena. Mutta nyt kaikki sosiaaliseen mediaan jakamaan/huutelemaan omenoita/marjoja. Annetaan hyvän kiertää!

Vauvavuosi -vaihetta vaiheen perään?


Näin esikoisen kanssa vauvavuosi tuntuu toisinaan melkoiselta vaiheesta vaiheeseen etenemiseltä. Eräs tuttavani kiteytti asian hyvin: ”Vaiheet ovat kuin raskausoireet, ei koskaan tiedä kuinka monta päivää, viikkoa tai kuukautta ne kestävät, ennen kuin tulee jokin uusi oire”. Nauroin, no siltä se kieltämättä välillä tuntuu.

Sitä tulee seurattua tiettyjä fyysisen kehityksen virstanpylväitä (kääntymisiä, ryömimisiä, istumisia, ylös nousemisia jne.) intoa piukassa niin, että unohtaa välillä että psyykkiselläkin puolella tapahtuu valtavasti. Ja nimenomaan nämä psyykkisen puolen kehitysvaiheet ovat niitä, jotka voivat aiheuttaa vauvassa levottomuutta, itkuisuutta ja hätäännystä. Maailmankuvan mullistuessa pikku hiljaa lapselle, ei ole ihme, että hän tarvitsee toisinaan enemmän tukea, turvaa ja lohdutusta. Toki motorinenkin puoli tuntuu välillä raastavalta, kun unissaankin pitää harjoitella opittuja taitoja.

Enkä minä oikeastaan edes saisi varmastikaan valittaa. Olenhan päässyt melkoisen helpolla, kiltin, sopeutuvaisen ja aurinkoisen lapseni kanssa. Mutta vaiheita jos jonkinlaisia on meilläkin riittänyt.

Muistan ihan ensimmäisen vaiheen muutama viikko sen jälkeen kun kotiuduimme synnäriltä. Vauva piti ihmeellistä demoniääntä, hieman kuin murinaa, unissaan. Emme mitenkään pystyneet nukkumaan siinä metelissä. Onneksi isimies oli vauvan synnyttyä lähes pari kuukautta kotona, joten jaoimme yöt puoliksi. Sitten murina vain loppui. Menninkäinen vain unohti miten unissaan muristaan. Yritin yhdistää murinaa mm. masuvaivoihin, mutta ihan selkeästi en voi väittää niiden johtuneen  vain kiertävästä vatsasta. 

Jossain kuukauden kieppeillä vauva ei enää vain syönyt, kakannut ja nukkunut, vaan alkoi olemaan pidempiä aikoja hereillä. Tämä on ensimmäinen vaihe, jossa vauva alkaa valvoa enemmän ja tarkkailemaan ja havainnoimaan ympäristöään enemmän.

Ensimmäisten kuukausien aikana myös tuntui tiheän imun kausia olevan kokoajan.  Usein jaksot ajoittuvat 3 ja 6 viikon sekä 3 ja 6 kuukauden ikään ja silloin tuntuu, että vauva ei haluaisi muuta, kuin syödä. Minusta kyllä toisinaan tuntui, että ensimmäiset pari kuukautta olivat pelkkää tiheää imua päivästä toiseen.

Parin kuukauden iässä vauva tekee uuden kehitysloikan, kun se alkaa liikkumaan enemmän. Vauva löytää kätensä ja jalkansa ja vauvan kehonhallinta paranee. Aivot ja pää kasvavat. Ja vauva voi olla aiempaa vaativampi ja haluta huomiota enemmän. Pikkuhiljaa myös persoonallisuus alkaa kehittymään.
Vatsavaivat ja kakan panttaaminen olivat meillä arkipäivää 4 kuukauden ikään saakka, jolloin aloin täysimetyksen rinnalla syöttämään soseita. Lastenlääkäri myös neuvoi antamaan duphalcia vatsaa pehmittämään ja yhtäkkiä joskus 5-6kk iässä vatsaongelmat olivat poissa. Nykyään, kun voi vaihtaa vaikka kolmekin kertaa päivässä kakkavaippaa, niin ei uskoisi, että joskus toinen ei kakannut kahteen viikkoon!

Kun demonimörinät ja parin kuukauden iässä sairastettu RS-virus oli taltutettu ja vauva siirretty pieneksi käyneestä kelarasiasta pinnasänkyyn, olivat yöt vähän aikaa taas melko seesteisiä. Kunnes tulivat neljän kuukauden hulinat. Herätä piti tuon tuostakin. Illalla kun pistit vauvan nukkumaan kahdeksalta, saatoit kymmeneen mennessä olla käynyt rauhoittelemassa itkevää vauvaa lähemmäs kymmenen kertaa. Öisinkin piti heräillä useammin.

Kun tämä meni ohitse ja myrsky vesilasissa tyyntyi, vauva alkoi hahmottamaan olevansa ihan oma persoonansa eikä minun jatkeeni. Kun katosin näkyvistä, vaikkapa vessaan tai makuuhuoneeseen, niin ettei vauvalla ollut suoraa näköyhteyttä minuun, alkoi valtava karjunta. Ja sitä piti sitten välillä yölläkin testata, että onkos äiti edelleen kuulolla. Onneksi ei ihan kamalasti kuitenkaan.

Sitten tulivatkin huippuyöt, kun opetimme vauvan nukahtamaan itse ja lopetimme yösyömiset. Vauva nukkui aamuun saakka heräämättä. Monta viikkoa pelkkää luksusta. Kunnes ah, taas vaihe. Maailma avartui liikkeellelähdön myötä ja taas öistä tuli levottomia. Nyt öisin piti harjoitella milloin mitäkin uutta opittua taitoa, ryömimistä, konttaamista, istumista. Voi jos vaan vauva osaisi kertoa, minkä ihmeen takia päivän treenit eivät riitä.

Ja taas sitä vaan odotellaan, että milloin tämä vaihe menee ohitse, että päästään seuraavaan vaiheeseen. Kamalinta asiasta tekee juuri se, että vaikka teorian tasolla tietääkin kaikkien vaiheiden kuuluvan tiettyyn kehityksen vaiheeseen ja ikään, sitä aina kuitenkin pohtii, entä jos? Entä jos tämä ei menekään ohi? Onko tämä normaalia? Kuinka kauan tämä ja tämä kestää? Enää ei ollenkaan ihmetytä miksi äitiysloma on niin pitkä (tai lyhyt, mistä asiaa katsoo), koska olisi se melkoista jos olisi pitänyt heti parin kuukauden jälkeen palata töihin. Toiset ne joutuvat/haluavat, hatunnosto heille, itsestäni ei olisi ollut siihen. Toiset ne kirjoittavat äitiyslomalla gradun, toiset julkaisevat kirjan, toiset tekevät sitä ja tätä. Itsestäni tuntuu että nämäkin äitiys- ja vanhempainvapaat ovat menneet aivan liian nopeasti ilman extrapuhteita. Mutta turha sitä on itseään lähteä muihin vertailemaan.

Ja todettakoon vielä, että eivät kaikki vaiheet ole vain negatiivisia. On ihanaa, kun toinen on kasvanut ja kehittynyt. Olen liimaillut printattuja kuvia menninkäisen vauvakansioon kuukausi kuukaudelta ja oikein huimaa huomata, miten kuvistakin pystyy näkemään kasvun ja kehityksen. Muistan vieläkin ensi hymyn ja varovaiset kontaktinotot. Kääntymisharjoitukset. Kiljumaan ja päristelemään oppimiset. Elohopean lailla raajojen liikuttelun. Ensimmäisen naurun. Ja nyt selkeästi huomaa, että toinen on oppinut ymmärtämään joitakin sanoja, tunnistamaan nimensä ja osallistuu keskusteluun, vaikka hänellä ei varmasti ole käryäkään siitä, mistä puhutaan. Hänestä on kuoriutunut varsinainen iso pieni tyttönen!
Preglife sovellus tietää kertoa, että tällä hetkellä käynnissä on kuudes kehitysvaihe, jolloin lapsi alkaa luokitella maailmaa, tekemään rinnastuksia, sisäistää esineiden eri ominaisuuksia ja oppii uudenlaisia tapoja luokitella ympäröivää maailmaa. Sovellus on ollut hauska tapa seurata lapsen psyykkistä kehitystä, samalla se on myös kammottava, kun se laskee päiviä aina seuraavan kehitysvaiheen alkuun saakka. Mutta näinhän se on, ei siis ole lainkaan liioiteltua sanoa, että vauva vuosi on yhtä vaiheesta toiseen etenemistä. Mutta se, miten vauvat reagoivat vaiheisiin voi vaihdella vauvan persoonasta ja temperamentista riippuen hurjasti. Että sen puolesta voin kyllä todeta, että loppujen lopuksikin, meillä on eletty melkoisen tasapaksua elämää kuukaudesta toiseen.

Häähumua korona-arjen keskellä?

Pakko myöntää, että pariin viime kuukauteen häärintamalla ei ole tapahtunut juuri mitään. Onneksi kaiken ei tarvitse olla lukkoon lyötyä ...