Ihana kamala alkuraskaus

Jos mun edellinen tuulimunaraskaus oli ollut helppo, niin tämä oli kaikkea muuta. Jo alusta alkaen olin aivan jäätävän väsynyt Lady vita mama vitamiineista huolimatta. Väsymys oli jotain tainnuttavaa, aivan kuin joku olisi yhtäkkiä vetänyt virrat pois seinästä tai paukauttanut lekalla päähän. Mä en juuri muuta jaksanut, kun käydä töissä ja nukkua. Eikä mua juuri paljon mikään muu edes kiinnostanutkaan. Pitkin hampain kuitenkin yritin tehdä edes jotakin ja nähdä ihmisiäkin. 

Tällä kertaa mulla oli kaikki klassiset raskausoireet. Hajuaisti alkoi toimia kuin vainukoiralla konsanaan, rauta maistui suussa ja ikenistä vuosi toisinaan verta, rinnat olivat kipeät ja vatsa turvoksissa ja sitä nippaili. Hormoninäppylät valtasivat leuan alueen, kaulan sekä selän ja vessassa piti rampata jatkuvasti, myös öisin. Päätä särki yhtenään, mutta kaikkein kamalimpana oireena oli kuitenkin oksentaminen. Se ei ollut mitään etovaa oloa tai aamupahoinvointia, vaan koko päivän kestävää kestokrapulaa. Yrjö lensi aamulla, töissä ja etenkin illalla. Töihin lopulta keksin mustaherukka mynthonit, jotka hieman helpottivat oloa. Oksentaminen jatkuu edelleen, vaikkakaan ei onneksi enää niin usein. Nyt saattaa kulua jopa pari päivää, kun en oksenna ollenkaan.

Oksentamisesta huolimatta ruokahaluni on ollut kohdallaan ja jos jätän syömättä, on pahaolo entistä kamalampi. Paino on ollut aika heilahtelevainen. Jossain kohtaa olen lihonut +3kg, mutta kuitenkin palannut lähtöpainooni. Tuulimunaraskaudessa laihduin lähes 4kg, vaikka söin normaalia enemmän, enkä edes oksentanut. Nyt raskauden silti huomasi pyöristyvästä vatsanseudusta ja siitä, että omat housut eivät mahtuneet enää kiinni vyötäröltä.

Eräs asia kuitenkin puuttui tästä raskaudesta kokonaan, nimittäin mielialan vaihtelut. Jos edellisessä raskaudessa olin epäillyt vanhemmuuttamme ja selviytymistä vähän väliä, en tässä raskaudessa miettinyt sitä hetkeäkään. Totta kai pelkäsin koko ajan, että jokin on fyysisesti pielessä, mutta muita valmiuksiamme en epäillyt hetkeäkään. Yhtäkkiä minua ei enää vaivannut pieni asunto. Pystyisimme hyvin asumaan siinä aluksi, kunnes tietäisimme, mikä tulee lopulta olemaan isimiehen lopullinen paikkakunta työn suhteen. Ei stressannut oma työtilanne, eikä surkea auto. Nämä materiaaliset jutut kyllä ratkeaisivat kaikki aikaan. Enhän ennenkään ole ollut mikään suuruudenhullu enkä materialisti, miksi aloittaa nyt? Vähemmälläkin pärjäisi, ainakin näin aluksi. Pääasia olisi se, että kohdussa olisi elämää, joka toivottavasti tällä kertaa näkisi myös päivänvaloa.