Ei tällä kertaa!

NT ultraan meno ei oikeastaan edes jännittänyt. Tottahan me tiesimme, että keskenmenoja on olemassa ja 12 viikon rajapyykin jälkeen keskenmenon riski pienenee. Kuitenkin olisi taas tarvittu se yksi rehellinen tyyppi, joka olisi sanonut meille päin naamaa, että hei, niin voi käydä myös teille. Mutta kun eihän meille, vaan niille joillekin muille.

Pudotus pilvilinnasta olikin siis valtava, kun mieslääkäri totesi heti ensimmäiseksi, että tyhjä on. Minä en tajunnut ollenkaan. Miten niin tyhjä? Siinä kohtaa ei edes itkettänyt. Olimme aivan täysin puulla päähän lyötyjä. Kuuntelin hiljaa eteeni tuijottaen, kuinka todettiin, ettei sisältäni löytynyt mitään muuta kuin tyhjä 17 millimetrinen raskauspussi. Kyseessä oli siis tuulimuna raskaus. Kuuluin siis siihen n. 10-15% ryhmään, joiden raskaudesta ei koskaan syntynyt vauvaa.

Vasta kotona tulivat kyyneleet. Sydän oli sirpaleena ja olimme surun musertamia. Joku on sitä mieltä, että on helpompi, jos raskaus todetaan tuulimunaksi kuin keskenmenoksi. Sitä en tiedä, koska kokemusta ei ole kuin tuulimunasta. Helppoa ei asian hyväksyminen joka tapauksessakaan ollut, vaikka olisimmekin menettäneet ”vain” illuusion lapsesta.

Google, paras ystävä ja pahin vihollinen, osoittautui tällä kertaa parhaimmaksi ensiavuksi särkyneeseen sydämeen. ”Tuulimuna” hakusanalla tuli monia keskustelupalstojen tekstejä, jotka jollain kummallisella tapaa rauhoittivat omaa oloani. Tiesin nyt, etten todellakaan ollut ainut ihminen maailmassa, jolle näin oli käynyt.

Pahinta koko hommassa tietenkin oli jäätävä itsesyytöksen määrä. Sitä kävi kaikki mahdolliset kolmen kuukauden tapahtumat mielessään läpi. Olisiko tämä kuitenkin voinut olla jotenkin minun vika? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Ja ennen kaikkea, kävikö näin, koska epäröin tunteideni kanssa? Tai koska meillä ei ollut vauvakuumetta? Ja entä jos tämä olisikin ollut meidän ainoa mahdollisuutemme ja siinä kävi näin?