Ensimmäinen ajatus raskaudesta ei ollut pelkästään
positiivinen uutinen. Kävin läpi valtavan tunneskaalan ilosta inhoon ja
kauhuun. Vaikka raskaus olikin toivottu, olimmeko sittenkään ymmärtäneet mihin
olimme ryhtymässä? Pystyisimmekö ikinä kasvattamaan yhtään täysipäistä lasta?
Missä kaikessa me epäonnistuisimme?
Olen aina kärsinyt perfektionismistani. Niin myös tämän
asian suhteen. Olin ajatellut, että sitten kun lapsia joskus tulee,
(adoptoituja tai biologisia) olisi aika enemmän tai vähemmän oikea lasten
hankinnalle. Nyt se kuitenkin oli ehdottomasti vähemmän, mikä tietysti
kauhistutti minua.
Olin ajatellut että, kun lapsia tulisi, meillä olisi tilava
asunto, hyvät urat, vakaa talous, kiva auto ja mitä näitä muita nyt on. Nythän
tietysti tilanne oli kaikkea muuta. Lapsi syntyisi kivaan, mutta pieneen
kaksioon. Isämies oli töissä kaukana kotoa yli puolet vuodesta ainakin vielä kahden
vuoden ajan. Itse puolestani vihasin työtäni ja painin uranvaihtohaaveiden
parissa. Autokin oli ehdottomasti parhaat päivänsä nähnyt jo kymmen vuotta
sitten. Ei siis todellakaan sitä stabiilia meiltä puuttuu enää vauva
-tilannetta.
Olimme isimiehen kanssa viettäneet enemmän ja vähemmän
sosiaalista elämää aina. Vanhetessamme toki jo huomattavasti vähemmän. Tietenkin
nytkin oli jos jonkinnäköistä juhlanpoikasta tiedossa. Ei siis jäänyt myös
muilta huomaamatta poikkeuksellinen alkoholikäyttäytymiseni. Toki olin
uutisesta jo kertonut lähimmille ystäville, mutta jo reilusti ennen kolmen
kuukauden rajapyykkiä, asiasta tiesivät jo kaikki. Oliko se sitten hyvä vai
huono asia? Jälkeenpäin ajateltuna vastaisin silti että hyvä asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti