Ultrakammo

Nyt on juhannus eräilty alta pois ja tänään tuli todettua ystävän kanssa, että niin se päivä taas pitenee, vaikka me molemmat inhotaan kyseistä kommenttia! Tässä nyt on vielä kesä edessä, piste! Joka tapauksessa on taas hetki palata ruotuun ja kääntää katse taakse päin.

Vihdoin tuli hetki, jota olin paitsi pelännyt kuollakseni, mutta odottanut valtavasti. Vaikka olimmekin käyneet alkuraskauden ultrassa, pelkäsin valtavasti, jos pieni sydän olisikin lakannut lyömästä tai jotain muuta kamalaa olisi tapahtunut. Raskausoireet olivat edelleenkin aivan samanlaisia, kuin alkuraskaudessakin, mutta siitä huolimatta pelotti, PALJON!. Jo monta päivää aikaisemmin valitin ystävilleni kuinka en haluaisi ollenkaan mennä koko ultraäänitutkimukseen. Sen toteuttaisi taas sama mies, joka oli tehnyt sen edelliselläkin kerralla. Tarkoitukseni ei ole vähätellä hänen ammattitaitoaan, päinvastoin, hän on erinomainen ultraaja, mutta hänen sosiaalisissa taidoissaan olisi ollut kyllä toivomisen varaa ainakin edellisellä kerralla. Mielessäni pyöri vain sanat, ”ei vaikuta hyvältä” ja ”tyhjä on”, ei pienintäkään sympatiaa tai muuta, pelkkä kliininen tutkimus, that´s it. Housut jalkaan ja lähete jatkotoimenpiteisiin ja ulos huoneesta.

Isimies ei tietenkään päässyt ultraan mukaan, koska aika oli keskellä viikkoa. Olimme kuitenkin tiivistii puhelimen välityksellä yhteydessä koko aamupäivän. Hän tsemppasi minua silloinkin, kun olin kääntää auton ympäri ja ajaa takaisin kotiin. Raukkaparka, on siinäkin varmaan ollut kestämistä. 

Kaarroin autoni sairaalan parkkipaikalle rystyset valkeina ratin puristamisesta. Pistin isimiehelle viestiä, että eipä alkanut homma lupaavasti, kun sain ilmaista parkkiaikaa. Eikä tämä oikeasti ole mikään vitsi. Me emme nimittäin todellakaan kuulu niihin ihmisiin, joille käy hyvä tuuri! Päinvastoin, viimeksi kun meitä onni potkaisi jossain asiassa, koiraltamme löydettiin seuraavalla viikolla syöpä. Näin nopeasti karma meitä on aina muistanut. Isimies tietenkin nauroi itsensä kipeäksi viestini saatuaan ja käski rauhoittumaan.

Vaikka miten yritin rauhoittua oli pulssini varmasi vaarallisen korkealla istuessani odotusaulassa. Itku poltteli kurkussa ja kyyneleet pyrkivät valumaan silmistä. Onneksi minulla oli myös flunssa, joten yritin esittää muille kanssa odottajille kärsiväni flunssasta, enkä suinkaan paniikkikohtauksesta. Ja kyllä musta tuntui, että mua katsottiinkin kuin mielenvikaista. Munhan pitäisi olla niin tyytyväinen, kun olen menossa pällistelemään uutta elämää.

Kun vuoroni vihdoin tuli, marssin tutisevin jaloin tutkimushuoneeseen. Lääkärin ei tarvinnut kysyä, kuin miten tällä kertaa, oliko mitään kummallista, kun jo purskahdin itkuun. Yritin siinä sitten vähän vääntää vitsiä, että ei tässä muuten mitään, vähän flunssaa ja alkava sydänkohtaus, mutta lääkärin mulkaisu sai minut vaikenemaan hyvin nopeasti. Ei muuta kuin housut alas ja tutkimaan. Hyvä jos edes hengitin toimenpiteen alkaessa. Pelkoni osoittautui kuitenkin tällä kertaa turhaksi. Kohdusta löytyi yksi normaalisti kehittynyt, viikkoja vastaava, aktiivinen sikiö. Pakko myöntää, että ultraava lääkäri oli kyllä taitava. Itse en huomannut, että sikiö olisi mitenkään aktiivinen. Minusta se vaan köllötti siinä, kun sitä eri kuvakulmista kuvattiin. Oli vaan niin hyvä kuvaaja, ettei paljon vauva karkaillut. Sydän löi vimmatusti, 169 oli syke, vaikka tekikin mieli kysyä, oliko nyt varmaa, ettei syke ollut minun. Mutta lääkärin huumorintajun puutteen vuoksi päättelin paremmaksi olla vain hiljaa. Niskaturvotusta oli 1,2mm ja kaikki vaikutti muutoinkin olevan ok. Saatiin kauniit kuvat muistoksi.

Soitin isimiehelle heti kun pääsin ulos sairaalasta. Aluksi en pystynyt edes puhumaan, kun itketti niin paljon. Isimieskin siinä jo pelästyi, oliko sittenkin tullut taas huonoja uutisia. Mutta helpottuneena sain lopulta kerrottua, että tällä kertaa kyse olikin onnen kyyneleistä. Verikokeiden tulokset tulivat paria päivää ultrauksen jälkeen ja niissä todettiin, ettei kohonnutta riskiä downin syndroomalle tai trisomia 18 ole. Tästä kaikesta huolimatta raskauden keskeytymisen pelko ei ole kadonnut. Nyt kuitenkin aika ajoin uskaltaa jo alkaa ajattelemaan itseään tulevana äitinä ja isimiestä iskänä. Jotain aivan pieniä hankintojakin on tullut jo tehtyä, vaikka olenkin päättänyt, etten hirveästi tekisi hankintoja ennen rakenneultraa.