Kuinka tästä eteenpäin?

Sairasloman määrä tuntui vähäiseltä siihen nähden, miten surkeat fiilikset koko hommasta oikein oli. Keskusteluapuakin klinikalla tarjottiin, mutta tuntui lähinnä kiusalliselta istua itkien ja kuunnella kätilön kertomuksia keskenmenon luonnollisista tuntemuksista. Onneksi ajankohta oli kuitenkin sellainen, että joululoma häämötti parin viikon päässä, joten päätin selviytyä töistäni siihen saakka.

Aluksi vetäydyin täysin sosiaalisista kontakteista töitä lukuun ottamatta. Peruin kaikki pikkujoulusuunnitelmat ja muut menot. En kokenut, että pystyisin pitämään hauskaa varsinkaan alkoholin kanssa purskahtamatta jossain vaiheessa itkuun. Suurimpana apuna oli tietysti isimies, joka oli aivan mahtava tuki koko ajan, vaikka oli itsekin todella surullinen tapahtuneesta. Tapahtuma vahvisti suhdettamme ja vahvisti tunnetta siitä, että hän on rinnallani aina, niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Vaikka sehän nyt oli todistettu jo useasti ennenkin, sillä elämämme on enemmän ja vähemmän karman täyttämää. Jos jokin asia menee erittäin hyvin, tietää jo varautua siihen, että hetkenä minä hyvänsä asia voi muuttua.

Pikkuhiljaa kuitenkin aloin hiipimään ulos kotiluolasta. Pakkohan se oli, eihän sitä tännekään voinut jäädä ikuisiksi ajoiksi. Tottahan ihmiset tietenkin tulivat pahoittelemaan asiasta, kun kerran tiesivät että olin odottanut ja huomasivat, että en odota enää. Aluksi asian mainitseminen sai kyyneleet kohoamaan silmiini, mutta koska ihmiset halusivat puhua asiasta, aloin minäkin puhua siitä. Olin varsin yllättynyt, miten moni lähipiiristämme oli itseasiassa myös kokenut keskenmenoja. En ollut tiennytkään, sillä eipä näistä asioista ollut joutunut ennen puhumaan.

Ja yllätys yllätys, vanha klisee, puhuminen helpottaa, todella helpotti. Mitä enemmän asiasta puhui, sitä helpommaksi siitä puhuminen muuttui ja asia ei enää tuntunut surkealta epäonnistumiseltani, vaan surulliselta sattumalta. Mutta toki jokaisella on omat tapansa käsitellä surua. Se mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi toiselle. On myös muistettava, että kaikki ihmiset eivät osaa käsitellä tietoa toisen ihmisen keskenmenosta ja surusta, päin vaistoin, toiset saattavat kokea sen hyvin epämiellyttäväksi puheenaiheeksi. Se heille suotakoon, ei ole helppoa kohdata toisten kipeitä kohtia.