Minustako äidiksi? Osa 3

Melkein kolme kuukautta kului enemmän tai vähemmän panikoidessa, mutta kieltämättä kyllä sitä alkoi jo muodostaa ajatuksia perheestä ja vanhemmuudesta. Sitä mallaili ja pullisteli peilin edessä, silitteli vatsaa ja pohti hattaran värisiä ajatuksia pienistä vauvoista.

Raskausoireista kärsin vain aluksi. Olin kuoleman väsynyt, mieliala heittelehti, rintoihin koski ja vatsa turposi, muutoin kaikki oli helppoa. Joskus kahdeksannen raskausviikon paikkeilla nämä vähäisetkin oireet hävisivät (mielialavaihteluita lukuunottamatta). En tietenkään tässä vaiheessa osannut ajatellakaan, että jokin saattaisi olla pielessä. Eiväthän kaikki kärsineet raskausoireista. Juuri eräs tuttavakin oli saanut tietää raskaudestaan vasta oltuaan lähemmäs puolen välin raskaudessaan.

Väsymyksen kadottua olin täynnä tarmoa. Töiden jälkeen ramppasin pankeissa lainaneuvotteluissa, arvioitin vanhan asuntomme ja olin aktiivinen asuntomarkkinoilla. Kiire ja hinku muuttamiseen hakkasi takaraivossa ja virtaa riitti. Jälkikäteen ajateltuna onneksi ei kuitenkaan tullut kiirehdittyä liian pitkälle.  Kaupoissa ajauduin hypistelemään vauvanvaatteita ja hyvä, etten jo sisutanut vauvanhuonetta mielikuvituksessani. Voin kuvitella olleeni erittäin rasittava.

Ensimmäinen neuvola oli ja meni. Olimme käynnillä molemmat ja hehkuimme odottamisen intoa. Neuvolassakaan odottamisen intoa ei vähääkään toppuuteltu, päinvastoin, vaikka tietenkään en voi syyttää ihanaa neuvolan naiskontaktia. Hän oli ja tietenkin on yhä edelleen aivan mahtava. Kaikki oli siis paremmin kuin hyvin ja menimme luottavaisin mielin ensimmäiseen ultraääni tutkimukseen ihmettelemään uuden elämän alkua.