Mitä kuuluu parisuhde?

Vauva-arjen syövereissä sitä helposti unohtaa ajantajun ja tajun ylipäätänsä. Helposti puheet kääntyvät arkiseen puurtamiseen ja lause toisensa jälkeen koostuu menninkäiseen liittyvistä asioista. Ja niin kuin minä mielessäni vannoin, että minusta ei ainakaan tule äitiä, jolla ei ole muuta puhuttavaa kuin lapsensa. Niinpä niin, helppohan se on sanoa. Mutta koska olen viikot pitkälti yksinhuoltajana isimiehen tienatessa leipää pöytään, ovat väistämättäkin puheenaiheet enemmän tai vähemmän sitä, mitä arjessani tapahtuu. Eli lähinnä lapsen hoitoa, harrastuksia ja muuta äitielämää.

Pitkän isyysloman jälkeen isimies onkin ollut töissä kaukana meistä, joten viikonloput ovat yleensä erittäin kiireisiä. Niille ympätään aivan kaikki. Perheenä vietetty aika, tuttavien tapaamiset, sukuloinnit, auton laitot, kodin huolto, kalastus, parisuhde jajaja. Melkeinpä tuossa järjestyksessä. No tietenkään tämä ei pidä paikkaansa. Perhe ja parisuhde kävelevät käsi kädessä. Vaikkakin ihan aikuisten aikaa onkin vain kahtena viikonloppuiltana menninkäisen mentyä nukkumaan kahdeksalta. Toki tämäkään ei pidä paikkaansa. Olemme nimittäin olleet muutaman kerran viikonloppuisin tekemässä jotakin kahdestaan muutaman tunnin ajan menninkäisen viihdyttäessä mummojaan😊

Meidän parisuhteemme on pitkään hautunut ja kypsynyt ennen lasten hankintaa, joten tiedämme ja tunnemme toisemme jo melkoisen hyvin. Pidän isimiestä kumppanuuden lisäksi myös parhaana ystävänäni, vaikkei hän tietenkään missään tapauksessa ole sama asia kuin naispuoleiset parhaat ystäväni. Siksi puheenaiheemme voivat välillä olla melkoisen älyvapaita eivätkä noloimmatkaan asiat jää keskustelematta. Myös naljailu, piikittely ja härski huumori kuuluvat arkeemme. Hän on mies, kenelle myös rehellisesti voin sanoa pitkän päivän jälkeen, että tänään en jaksa olla alasti kanssasi ja se on hänelle ihan ok. Okei, tuskin se olisi ok, jos vastaus olisi sama jokaisen lähestymisyrityksen jälkeen😊 Tai jos en ikinä itse osoittaisi asiaan kiinnostusta.

Vaikka suhteemme on vahva eikä liioin ole kärsinyt pienen menninkäisen tuoman vauva-arjen haasteista, on meidänkin arjessa tilanteita, jolloin tunteet käyvät kuumana. Varsinkin minulla, isimiehellä harvemmin😊 Välillä väsymys saa pinnan kiristymään ja suun laukomaan lauseita kipakammalla äänensävyllä, kuin oikeastaan oli edes ollut tarkoitus. Mutta niin on vakka kantensa valinnut! Onneksi olemme puhuneet myös tästä ja isimies kyllä tuntee naisensa ja tietää, että useimmiten tämmöiset asiat kannattaa päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olemme myös puhuneet siitä, että paitsi että olemme toistemme tukena myötämäessä, olemme sitä myös silloin, kuin toisen tarvitsee saada purkaa tunteensa. Ja tunteitahan minulla riittää. Laidasta laitaan. Paljon naurua ja ilonaiheita, mutta myös väsymystä, kiukuttelua ja hormonitoimintaan liittyvää herkistelyä. On myös tullut tilanteita, jolloin on joutunut tuijottamaan syvälle peiliin ja pyytää nöyrästi anteeksi omia sanomisiaan. Mutta nämä hetkethän kai kuuluvat parisuhteeseen kuin parisuhteeseen.

Lähes puolen vuoden perheenä olon jälkeen, voin yhä seisoa ylpeänä valintani takana. En olisi voinut toivoa pienelle menninkäiselle parempaa, huolehtivaisempaa ja rakastavampaa isää. Ja mikä parasta, kun olemme yhdessä, olemme tasavertaisia huoltajia. Toki olemme erilaisia kasvattajia. Siinä, missä minä menen arkena melkoisen kellon tarkasti rutiineja noudattaen, isimies on enemmän fiiliskasvattaja. Toki suuret linjat on meillä samanlaiset. Tärkeää on kuitenkin antaa myös hänelle tilaa olla isä omalla tavallaan, eikä vain minätiedänkaikenparemmin -minun tavallani.   

Tasavertaisuus on minulle ensiarvoisen tärkeää. Jos tätä asiaa kysyy isimieheltä, hän tuskin pitää itseään tasavertaisena kanssani jo johtuen ihan fyysisestäkin läsnäolon puutteesta. Mutta kun hän on paikalla, ei mikään ole hänelle perhettä tärkeämpää ja sen hän myös osoittaa teoillaan. Viikonloppuisin saan huokaista helpotuksesta ja jakaa vastuun taakkaa leveämmille harteille. Saan viettää omaa aikaa ja hengähtää, jos sitä tarvitsen, pelkäämättä pärjäämisestä. Tunnen kuinka isimies arvostaa minun tekemääni työtä äitinä. Saan tarvittaessa kiivetä kainaloon ja tuntea turvallisen silityksen päälaella. Saan helliä ja kannustavia sanoja menninkäisen vaiheviidakossa seikkaillessani. Yhdessä puhumme, mietimme, valitsemme ja kokeilemme perheellemme sopivia asioita ja käytänteitä. Toisinaan menemme perse edellä puuhun, toisinaan onnistumme. Sellaista se elämä on😊 Ihana, hankala ja toisinaan kovin väsyttävä, mutta erittäin palkitseva elämä! Onneksi saan jakaa sen hänen kanssaan. Liian harvoin tulee sanottua: Onneksi olet olemassa <3