Menninkäinen 8kk

Millainen hän on?

Aktiivinen, utelias ja toimelias. Ja iso. Yhtäkkiä tuntuu, että menninkäinen ottaa kamalia kasvupyrähdyksiä, ei siis fyysisellä vaan henkisellä tasolla. Hän on oppinut syy-seuraus-suhteen. Hänestä on hauska tehdä jotakin ja katsoa miten reagoin. Jos hymyilen, hän toistaa tekemistään. Okei, jos kiellä, hän toistaa silloinkin (mm. koiran juomakupissa läträäminen, pyykkien repiminen narulta, kenkien syönti, rattaiden pyörien imeskely ja mitänäitänyton). Hän on oppinut nenänaurun ja hihitteleekin nenänauruaan koko ajan. Lisäksi hän on oppinut tanssimaan. Hän pitkään harjoitteli liikkeelle lähtöä hytkymällä, nyttemmin samaisesta hytkymisestä on tullut tanssiliikkeitä. Musiikki saa hänet hytkymään ja vauvakinon mammamia elokuva oli menninkäisetä jotain aivan huippua😊 Vuorovaikutus on kehittynyt hurjasti ja kontaktinotto toisiin lapsiin ja vauvoihin on kehittynyt valtavasti. Myös leluilla leikkiminen on saanut aivan uusia, kehittyneempiä piirteitä.

Mistä hän pitää?

Musiikista ja hytkymisestä. Menninkäisen lempilaulu on mörkö se lähti piiriin ja hän repeää aina, kun laulussa tulee kohta tinttantanttantallallei😊 Hän pitää kaukosäätimestä, tietokoneesta ja puhelimesta ja on valmis ylittämään hurjimmatkin esteet päästäkseen näihin käsiksi. Hän pitää myös koirastamme, vaikka koira ei olekaan aivan varma pitääkö hän menninkäisestä. Tai ainakaan silloin kun menninkäisellä on molemmat nyrkin täynnä nyhdettyä mustaa karvaa. Hän on siis hieman raju osoittamaan rakkauttaan. Itsekin huomaan välillä olevani aivan mustelmilla, kun toinen huomaamatta päivän aikana on ehtinyt nipistelemään, potkimaan tai tökkimään pienillä kovilla varpaillaan. Hän on myös kova rakastamaan. Hän tietää mitä tarkoittaa halipusu ja sen kuultuaan tarttuu kovin kiinni käsillään ja hyökkää kimppuun kuolainen suu ammollaan.

Mitä hän inhoaa?

Kynsien leikkaamista. Jos hän ei voi saada saksia, niin ei niillä kyllä hänen kynsiäänkään sitten leikata. Aina joutuu harhauttamaan jotenkin, että saa kynsi kerrallaan homman tehtyä. Jos oikein onni käy, niin välillä jopa kaksi kynttä. Menninkäinen on kyllä niin utelias, että kuopsuttaa kynsillään kaikki paikat, joten kulutus on kovaa. Vaikka kuinka yritän pitää kynnet lyhyinä, niin silti tuntuu, että ne lohkeilevat. Ja tylsyys vaivaa pientä aika ajoin. Se on paha, varsinkin jos äiti haluaisi aamulla ihan pienen hetken maata vierekkäin söpösti sohvalla. EI KÄY, hän huutaa. Hän inhoaa sitä, jos tissistä ei tule maitoa riittävän nopeasti tai jos tissiä tyrkyttää muulloin, kun silloin kun hän sitä haluaa. Silloin pienet naskalit on hyvä upottaa rintaan. Ai että se sattuu. Mutta myös opettaa olemaan tuputtamatta.

Nyt harjoitellaan kovasti konttaamista. Ja tukea vasten nousemista. Sellainen on menninkäinen 8 kuukautta. Oma valloittava itsensä niin kuin aina. Lisääntyvät hampaat saavat toisen välillä kiehumaan raivosta, kuolaamaan hullun tavalla ja jyrsimään kaiken käteen osuvan, muutoin hän on useimmiten neiti aurinko. Kujeileva ja keikistelevä nenänauraja. Pikkuinen hassuttelija<3

Eräretki vauvan kanssa -Mitä mukaan?

Oli se reissu mikä tahansa juutun aina asian juuri syille eli tässä tapauksessa siihen, mitä pakata mukaan?

Taustatietoa reissusta. Kyseessä on viikon reissu, 7 päivää, 2 yötä hotellissa, 5 mökissä tai teltassa. Luonnonhelmassa joka tapauksessa tapahtuu päiväunet sekä ruokailu. Luonnossa majoittuminen tuo heti huomattavan määrän lisätarvikkeita matkatavaroihin. Ja sekin, että itse asiassa kyseisen loman piti olla jo ajat sitten, mutta isimiehen työ...

Näin syksyn kynnyksellä ja tunturiolosuhteet huomioon ottaen, voi kaikki kesävaatteet jättää laskuista. Niinpä tavaran paljous sen kuin kasvaa. Muutenkin on ollut vaikea pukea vauvaa syyskeleihin hirvittävän kovan hellejakson jälkeen. Tuntuu niin kylmältä, vaikka oikeasti ei edes ole. Kylmyyden lisäksi huomiota on kiinnitettävä myös sateen mahdollisuuteen. Noh, hyttysiä tuskin ainakaan enää on, jos jotain positiivista voi ajankohdasta hakea. Ja ruskakin on jo pian kinttaalla.

Että sillain kai sitten:) Tavaraa piisaa!

Noh, eka kerta on aina eka kerta. Nyt on vielä helppo pakata, kun tietää, ettei joka tapauksessakaan joudu kantamaan ihan vaeltamalla tuota tavaramäärää. Silloin tulisi kyllä muutamaan kertaan mietittyä tarkemmin, mitä sitä tosiaan mukaan vauvan kanssa tarvitsee.

Mutta ehkä ensi kesänä... Siihen on onneksi sen verran aikaa, että ehtii hyvin kahlailla blogeja ja muita kirjoituksia aiheesta ja sen perusteella suunnitella reissua hieman eritavalla. Toivottavasti siihen mennessä on syntynyt jo jonkin näköinen rutiini tähän eräilytoimintaan vauvan kanssa. Vinkkejä otetaan ehdottomasti vastaan!

Onko äitiys raskaampaa kuin isyys?

Aihe tuli vastaan sosiaalisessa mediassa, kun me naiset -lehti oli tehnyt lukijakyselyn aiheesta, onko äitiys haastavampaa kuin isyys? Jopa 86% 1500 vastaajasta oli sitä mieltä, että kyllä.

Ja valitettavasti itsekin kallistun tähän 86% vastaajaryhmän edustajistoon. Toki pitänee muistaa, että vastaajat kyselyyn olivat pääsääntöisesti äitejä, joten kyselyn vastaukset ovat täysin äitien subjektiivisesta kokemusmaailmasta käsin tuotettuja, eikä isän ääni kuulu vastauksissa lainkaan. Sillä sen, mitä omasta arjestani käsin voin aiheeseen vastata, tiedän, että helposti katson asioita vain omalta kannaltani enkä pysähdy useinkaan miettimään, millaista kumppanin arki todellisuudessa on?

Itse olen tasa-arvon kannattaja enkä ole koskaan esimerkiksi epäröinyt jättää menninkäistä isimiehelle hoitoon tai isimiestä tekemään osaansa kotitöistä. Päinvastoin. Sillä itseni rakastajana, tarvitsen silloin tällöin itsellenikin aikaa, jolloin minua ei tarvitse ei mies, eikä vauva eikä varsinkaan kotityöt. Ja hienosti he pärjäävätkin keskenään (isimies ja kotityöt sekä vauva), vaikka tietenkin isimiehellä on erilainen tapa olla lapsemme kanssa ja vastata arjen askareista, kuin minulla.

Miksi sitten minusta tuntuu, että arjen askareet kasaantuvat vain minun hoidettavakseni? Ensinäkin tähän on tietenkin jo fyysisen välimatkan tuomat haasteet, koska toinen ei ole kotona kuin viikonloppuisin. Tällöinhän välttämättä minä olen se, joka pääasiassa lapsemme arkea pyöritän. Silloin helposti myös mm. ravintoon, harrastuksiin ja vaatetukseen liittyvät asiat ovat minun kontollani. Noh, on tähän muitakin syitä tietysti. Isimies kun ei oikein ole mitään varsinaisia kauppakeskuksien suurkuluttajia. Häntä alkaa puuskuttamaan ajatuskin kaupoille menosta. Siksi en edes huoli häntä mukaan ostoksille, koska en jaksa sitä, että kintereiltäni kuuluu tasainen huokailu.

Viikonloppuina usein siivoamme yhteisvoimin, mutta esimerkiksi ruoanlaitto on lähestulkoon minun vastuullani, siitä yksinkertaisesta syystä, että teen niin paljon parempaa ruokaa. Toki joskus mielessäni kiroilen, että olisipa minullakin sellainen mies, joka tekisi sitä tai tätä, mutta sitten palautan mieleeni, että omalla miehelläni on kuitenkin muunlaisia hyviä ominaisuuksia, joista pidän erittäin paljon.

Mainittakoon myös se, että olemme melko klassinen mies-/naisroolinen perhe. Siinä missä arjen pyöritys välimatkan takia kasaantuu harteilleni, niin myös minä oletan, että mies hoitaa esimerkiksi kaikki remontointiin ja autoihin tai elektroniikkaan liittyvät asiat. Okei, siis osaanhan minäkin nauloja hakata ja lamppuja vaihtaa, mutta kaikki hiemankaan isommat remontointitehtävät ovat kyllä miehen harteilla. Ja rehellisyyden nimissä pakko myöntää, että olen erinomainen keksimään miehelleni kaikenlaisia nikkarointitehtäviä😊  

Suomessa äitiysloma on vain äitien juttu, mikä varmaan ajatuksen tasolla juontaa siihen, että fysiologisesti vain naiset imettävät. Tietenkin naiset voivat myös valita olla imettämättä tai imetys ei onnistu. Mutta muutamina ensimmäisinä kuukausina helposti vauva-arki on ehkä enemmän äidin kuin isän vastuulla. Ja helposti äidit myös voivat ”omia” vauvaa itselleen syystä tai toisesta. Vaikkakin ainakin meillä isimies on ollut aina ahkera vaipanvaihtaja ja vauvan viihdyttäjä. Kuitenkin eräs päivä hän itsekin yhtäkkiä totesi ääneen, että on jotenkin niin paljon helpompaa olla isä nyt, kun vauva on jo sen ikäinen, että syö jo muutakin kuin tissiä ja että vauvan kanssa voi jo ihan leikkiä selkeämpiä leikkejä. Ja uskonkin, että vauvan iän karttuessa kasvatusvastuu jakaantuukin välillämme entistä tasaisemmaksi. Nyt kun en enää öisin imetä, niin silloin kun isimies on kotona ja jos vauva ei nuku kokonaista yötä, ovat yöherätykset isimiehen vastuulla.

Entäs sitten vanhempainvapaa. Isimiehen työpaikalla tuskin olisi suopeasti katsottu asiaa, että isimies olisi jäänyt vanhempainvapaalle ja minä olisin lähtenyt äitisraha kuukausien jälkeen töihin. En usko, että työpaikalla oltaisiin oikeastaan mielissään hoitovapaastakaan. Eikä se kyllä rehellisyyden nimissä olisi edes mistään kohtaa taloudellisesti järkevääkään (vaikka aina aikaa ei voikaan ostaa rahalla), koska isimiehen palkkaus on omasta korkeakoulututkinnostani huolimatta kaksi kertaa parempi kuin omani! Mutta koska isimies tekee kausitöitä, hän on jäämässä talvella vauvan (sitten jo taaperon, apua!) kanssa kotiin. Onkin hauska nähdä, millaiseksi heidän arkensa sitten muodostuu ja millä tavalla isimiehen odotuksen vastaavat todellisuutta. Sillä useinkin hän tuntuu kuvittelevan, että olen suurin piirtein viiden tähden lomalla kun olen lapsen kanssa kotona. Valitettavasti itse en kuvailisi tilannettani aivan näin😊

Summasummaarum, onko meillä äitiys raskaampaa kuin isyys? Varmasti, jos katsotaan kotityölistaa ja vastuulistaa. Mutta isimies osallistuu sen minkä pystyy ja minkä minä hänelle tilaa annan. Omalla tavallaan kai hänenkin arkeansa voisi sanoa raskaaksi, koska hän käy töissä, ikävöi viikot lastaan (ja ehkä toivottavasti minuakin), viikonloppuisin yrittää antaa aikaansa mahdollisimman paljon lapselle ja minulle ja toteuttaa hänelle lankeavia tehtäviä. Entä selviäisikö isimies samoista asioista kuin minä? Varmasti, jos hänen olisi pakko, mutta pidän myös siitä, että iso osa langoista on omissa käsissäni.

Kieltämättä hieman hirvittää, kun kahdeksankuukautis neuvolaan on minun sijastani menossa vain isimies. Syvällä sisimmässäni tunnen jopa pientä mustasukkaisuutta asiasta, vaikka olen myös iloinen asiasta. Ja isimies on tyytyväinen, kun saa tuntea itsensä erittäin tärkeäksi. Mutta toisissa perheissä asiat ovat toisella tavalla kuin toisissa perheissä. Tärkeää kai olisi se, että asiat ja tehtävät ovat kumpaakin miellyttävällä tasolla, eikä niin, että arjen raskaudesta tarvitsisi alkaa kilpailemaan keskenään. Tähän hyvin usein auttaa vain yksi asia, parisuhteessa kommunikoiminen ja toisensa kunnioittaminen, huomioiminen ja auttaminen.    

Pistä hyvä kiertämään!

Nyt o-hoi kaikki kenen pihalla kypsyy omenoita, muita hedelmiä ja marjoja, ja mikäli satoa kypsyy yli omien tarpeiden!

Me tulimme eilen hyvin onnellisiksi, kun kävimme hakemassa kassillisen omenoita. Nyt on pakastimessa sosetta ja ruokalistalla jos jonkinnäköistä omenaruokaa. Sosiaalisen median kautta tietenkin.

Teinpäs hyvän säästöhavainnonkin. Olen iltapuuron (pikajauheista) yhteyteen lorauttanut aina valmista luumusosetta (Aamupuuron keitän meille molemmille, siihen yleensä lisään tuoreita marjoja). Miksi valmissose? Koska se on ollut helppoa. Mutta tosiasiassa luumusta (tuoreesta tai kuivatusta) saa helposti keitettyä sosetta. Huomattavasti halvempaakin! Ostin alennuksesta philipsin avent säilytyskuppijärjestelmän. On kyllä hyviä kuppeja pakastukseen ja mukana kannettaviksi, kun kannet eivät vuoda. Mutta ihan yhtä hyvin pakastukseen sopii vaikkapa käytetyt pilttipurkit. Oikeastaan ehkä paremminkin, koska lasista ei irtoa samalla tavalla haitta-aineita, mitä muovista saattaa irrota. Halvempaakin pistää käytettyihin lasipurkkeihin, koska esimerkiksi tuo Philips avent sarja oli aika arvokas.

Noh, tuo vain tuollaisena sivuhuomautuksena. Mutta nyt kaikki sosiaaliseen mediaan jakamaan/huutelemaan omenoita/marjoja. Annetaan hyvän kiertää!

Vauvavuosi -vaihetta vaiheen perään?

Näin esikoisen kanssa vauvavuosi tuntuu toisinaan melkoiselta vaiheesta vaiheeseen etenemiseltä. Eräs tuttavani kiteytti asian hyvin: ”Vaiheet ovat kuin raskausoireet, ei koskaan tiedä kuinka monta päivää, viikkoa tai kuukautta ne kestävät, ennen kuin tulee jokin uusi oire”. Nauroin, no siltä se kieltämättä välillä tuntuu.

Sitä tulee seurattua tiettyjä fyysisen kehityksen virstanpylväitä (kääntymisiä, ryömimisiä, istumisia, ylös nousemisia jne.) intoa piukassa niin, että unohtaa välillä että psyykkiselläkin puolella tapahtuu valtavasti. Ja nimenomaan nämä psyykkisen puolen kehitysvaiheet ovat niitä, jotka voivat aiheuttaa vauvassa levottomuutta, itkuisuutta ja hätäännystä. Maailmankuvan mullistuessa pikku hiljaa lapselle, ei ole ihme, että hän tarvitsee toisinaan enemmän tukea, turvaa ja lohdutusta. Toki motorinenkin puoli tuntuu välillä raastavalta, kun unissaankin pitää harjoitella opittuja taitoja.

Enkä minä oikeastaan edes saisi varmastikaan valittaa. Olenhan päässyt melkoisen helpolla, kiltin, sopeutuvaisen ja aurinkoisen lapseni kanssa. Mutta vaiheita jos jonkinlaisia on meilläkin riittänyt.

Muistan ihan ensimmäisen vaiheen muutama viikko sen jälkeen kun kotiuduimme synnäriltä. Vauva piti ihmeellistä demoniääntä, hieman kuin murinaa, unissaan. Emme mitenkään pystyneet nukkumaan siinä metelissä. Onneksi isimies oli vauvan synnyttyä lähes pari kuukautta kotona, joten jaoimme yöt puoliksi. Sitten murina vain loppui. Menninkäinen vain unohti miten unissaan muristaan. Yritin yhdistää murinaa mm. masuvaivoihin, mutta ihan selkeästi en voi väittää niiden johtuneen  vain kiertävästä vatsasta. 

Jossain kuukauden kieppeillä vauva ei enää vain syönyt, kakannut ja nukkunut, vaan alkoi olemaan pidempiä aikoja hereillä. Tämä on ensimmäinen vaihe, jossa vauva alkaa valvoa enemmän ja tarkkailemaan ja havainnoimaan ympäristöään enemmän.

Ensimmäisten kuukausien aikana myös tuntui tiheän imun kausia olevan kokoajan.  Usein jaksot ajoittuvat 3 ja 6 viikon sekä 3 ja 6 kuukauden ikään ja silloin tuntuu, että vauva ei haluaisi muuta, kuin syödä. Minusta kyllä toisinaan tuntui, että ensimmäiset pari kuukautta olivat pelkkää tiheää imua päivästä toiseen.

Parin kuukauden iässä vauva tekee uuden kehitysloikan, kun se alkaa liikkumaan enemmän. Vauva löytää kätensä ja jalkansa ja vauvan kehonhallinta paranee. Aivot ja pää kasvavat. Ja vauva voi olla aiempaa vaativampi ja haluta huomiota enemmän. Pikkuhiljaa myös persoonallisuus alkaa kehittymään.

Vatsavaivat ja kakan panttaaminen olivat meillä arkipäivää 4 kuukauden ikään saakka, jolloin aloin täysimetyksen rinnalla syöttämään soseita. Lastenlääkäri myös neuvoi antamaan duphalcia vatsaa pehmittämään ja yhtäkkiä joskus 5-6kk iässä vatsaongelmat olivat poissa. Nykyään, kun voi vaihtaa vaikka kolmekin kertaa päivässä kakkavaippaa, niin ei uskoisi, että joskus toinen ei kakannut kahteen viikkoon!

Kun demonimörinät ja parin kuukauden iässä sairastettu RS-virus oli taltutettu ja vauva siirretty pieneksi käyneestä kelarasiasta pinnasänkyyn, olivat yöt vähän aikaa taas melko seesteisiä. Kunnes tulivat neljän kuukauden hulinat. Herätä piti tuon tuostakin. Illalla kun pistit vauvan nukkumaan kahdeksalta, saatoit kymmeneen mennessä olla käynyt rauhoittelemassa itkevää vauvaa lähemmäs kymmenen kertaa. Öisinkin piti heräillä useammin.

Kun tämä meni ohitse ja myrsky vesilasissa tyyntyi, vauva alkoi hahmottamaan olevansa ihan oma persoonansa eikä minun jatkeeni. Kun katosin näkyvistä, vaikkapa vessaan tai makuuhuoneeseen, niin ettei vauvalla ollut suoraa näköyhteyttä minuun, alkoi valtava karjunta. Ja sitä piti sitten välillä yölläkin testata, että onkos äiti edelleen kuulolla. Onneksi ei ihan kamalasti kuitenkaan.

Sitten tulivatkin huippuyöt, kun opetimme vauvan nukahtamaan itse ja lopetimme yösyömiset. Vauva nukkui aamuun saakka heräämättä. Monta viikkoa pelkkää luksusta. Kunnes ah, taas vaihe. Maailma avartui liikkeellelähdön myötä ja taas öistä tuli levottomia. Nyt öisin piti harjoitella milloin mitäkin uutta opittua taitoa, ryömimistä, konttaamista, istumista. Voi jos vaan vauva osaisi kertoa, minkä ihmeen takia päivän treenit eivät riitä.

Ja taas sitä vaan odotellaan, että milloin tämä vaihe menee ohitse, että päästään seuraavaan vaiheeseen. Kamalinta asiasta tekee juuri se, että vaikka teorian tasolla tietääkin kaikkien vaiheiden kuuluvan tiettyyn kehityksen vaiheeseen ja ikään, sitä aina kuitenkin pohtii, entä jos? Entä jos tämä ei menekään ohi? Onko tämä normaalia? Kuinka kauan tämä ja tämä kestää? Enää ei ollenkaan ihmetytä miksi äitiysloma on niin pitkä (tai lyhyt, mistä asiaa katsoo), koska olisi se melkoista jos olisi pitänyt heti parin kuukauden jälkeen palata töihin. Toiset ne joutuvat/haluavat, hatunnosto heille, itsestäni ei olisi ollut siihen. Toiset ne kirjoittavat äitiyslomalla gradun, toiset julkaisevat kirjan, toiset tekevät sitä ja tätä. Itsestäni tuntuu että nämäkin äitiys- ja vanhempainvapaat ovat menneet aivan liian nopeasti ilman extrapuhteita. Mutta turha sitä on itseään lähteä muihin vertailemaan.

Ja todettakoon vielä, että eivät kaikki vaiheet ole vain negatiivisia. On ihanaa, kun toinen on kasvanut ja kehittynyt. Olen liimaillut printattuja kuvia menninkäisen vauvakansioon kuukausi kuukaudelta ja oikein huimaa huomata, miten kuvistakin pystyy näkemään kasvun ja kehityksen. Muistan vieläkin ensi hymyn ja varovaiset kontaktinotot. Kääntymisharjoitukset. Kiljumaan ja päristelemään oppimiset. Elohopean lailla raajojen liikuttelun. Ensimmäisen naurun. Ja nyt selkeästi huomaa, että toinen on oppinut ymmärtämään joitakin sanoja, tunnistamaan nimensä ja osallistuu keskusteluun, vaikka hänellä ei varmasti ole käryäkään siitä, mistä puhutaan. Hänestä on kuoriutunut varsinainen iso pieni tyttönen!

Preglife sovellus tietää kertoa, että tällä hetkellä käynnissä on kuudes kehitysvaihe, jolloin lapsi alkaa luokitella maailmaa, tekemään rinnastuksia, sisäistää esineiden eri ominaisuuksia ja oppii uudenlaisia tapoja luokitella ympäröivää maailmaa. Sovellus on ollut hauska tapa seurata lapsen psyykkistä kehitystä, samalla se on myös kammottava, kun se laskee päiviä aina seuraavan kehitysvaiheen alkuun saakka. Mutta näinhän se on, ei siis ole lainkaan liioiteltua sanoa, että vauva vuosi on yhtä vaiheesta toiseen etenemistä. Mutta se, miten vauvat reagoivat vaiheisiin voi vaihdella vauvan persoonasta ja temperamentista riippuen hurjasti. Että sen puolesta voin kyllä todeta, että loppujen lopuksikin, meillä on eletty melkoisen tasapaksua elämää kuukaudesta toiseen.

Soseet vs sormiruoka

Törmäsin taas sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa tähän äitimaailman ikuiseen kiistanaiheeseen: soseet vai sormiruoka. Asia ei henkilökohtaisesti itseäni koskettanut, mutta en oikein jaksa ymmärtää, miksi jompaakumpaa kantaa joutuu joka paikassa perustelemaan? Kun kukaan ei ole perustellusti pystynyt osoittamaan, että jompikumpi tapa on huomattavasti parempi kuin toinen, niin eikö vain ole toisten äitien valistamisen sijaan tärkeämpää katsoa, että oma lapsi saa syödyksi? Tavalla tai toisella.

Me aloitimme kiinteisiin tutustumisen 4 kuukauden isässä, koska toivoin sen tuovan hitaaseen vatsantoimintaan helpotusta, ei  esimerkiksi siksi, että haluaisin lopettaa imettämisen. Sitä nyt on turha luullakaan, sillä vauvan ensisijainen ravinnonlähde on maito (äidin tai korvike) vielä noin vuoden ikään saakka. Enkä itse vielä edes olisikaan valmis luopumaan yhteisistä tissittelyhetkistämme, jollei menninkäinen sitä itse yhtäkkiä jostain syystä päättäisi lopettaa.

Tässä iässä soseet olivat  meille ilmiselvä valinta. Tämä ei ole kenenkään somemamman tietokoneruudun takaa tekemä analyysi, vaan perustui omaan arviointikykyyni lapsestani ja hänen sen hetkisistä valmiuksistaan.  Eihän meillä edes istuttu vielä syöttötuolissa silloin. Lisäksi oli yksinkertaista tehdä yhtä laatua sosetta tai tuorekiisseliä kerrallansa. Tein aina vähän reilummin, niin, että pakastin osan ja muutoin söimme pari kolme päivää samaa ja katsoimme, aiheutuuko oireita.

Nopeasti ateriarytmimme meni 4 kertaa päivässä rytmillä niin, että aamiaisella oli hedelmä/marja, lounaalla ja päivällisellä juures/vihannes sose ja iltapalalla luumu. 5 kuukautta täyttäneenä aamupalan ja iltapalan joukkoon on tullut kaveriksi puuro. Tästä pikku hiljaa annoskoot ovat kasvaneet ja ateriat monipuoleistuneet ja nyt toteutammekin pitkälti vain samasta padasta menetelmää. En jaksa kokkailla moneen kertaan päivässä! Itse syön monipuolisesti ja terveellisesti ja usein myös viidesti päivässä, joten ruokaa tehdessä on ennen sopimattomia mausteita/muita ainesosia helppoa napata vauvalle aina annos syrjään. Tai jos teen jotain uunijuttuja, niin teen usein vauvalle omaan vuokaan hänelle sopivan annoksen.

Itse olen käyttänyt tuoreita raaka-aineita.  Olen hieman foliohattu näissä lisäaineasioissa ja lisäksi pidän myös kokkaamisesta. Mutta laadukkaita valmisruokiakin on saatavilla, mikäli ei koe kokkailua omaksi jutukseen. Kokkailu ei kuitenkaan ole mitään rakettitiedettä. Neuvola jakaa lappuja liittyen kiinteiden aloitukseen ja näitä löytyy tarvittavat tiedot siitä, mitä missäkin iässä voi alkaa maistelemaan, kuten myös listan siitä, mitä imeväisikäisen ruokavaliossa tulee välttää. Ja mikäli ei jaa, niin saman asian pystyy löytämään helposti ja käden käänteessä internetistä. Altistamista vahvasti allergisoiville asioille kannattaa tehdä, kuten vaikkapa pähkinä, jo varhain. Tähän sopii hyvin esimerkiksi rouheet, jauhot sekä vaikkapa 100% maapähkinävoi, missä ei lisättyä suolaa/sokeria yms.

Miksi soseita ja sormiruokaa sitten verrataan? Syitä on varmasti yhtä monia kuin meitä äitejäkin. Moni vetoaa sormiruokailun helppouteen, toiset lapsentahtisuuteen, eräät yhteiseen ruokailuhetkeen you name it. Totta kai suun motoriikan ja puheen kehityksen kannalta on tärkeää, että vauva alkaa syömään myös karkeaa ruokaa ja paloja. Kuitenkin mielestäni totuus ei ole aivan näin mustavalkoinen. Tuskin monikaan syöttää pelkkiä soseita lapselleen loputtoman kauan. Ja hankaluus asiaan vielä, että kuka minkäkin hankalaksi kokee, on tuskin keneltäkään toiselta pois?

Itse en ole kokenut soseiden tekoa mitenkään enemmän työläänä, kuin mitään muutakaan ruoanlaittoa. Kaupasta valitsen vihanneksia/juureksia/hedelmiä/marjoja ja mietin oman ruokani sen mukaan. Näin me käytännössä toteutamme samasta padasta meininkiä, vaikka menninkäinen pääasiassa soseita vielä syökin. Ja rehellisyyden nimissä, kun lihat ja muut ovat lopulta ruokavaliossa, niin samalla tavalla kaiken oman arkiruokansa voi soseuttaa yhtä tavalla kuin sormiruokaillakin, eikä se varmasti ole sen hankalampaa. Ideologiat tässä vaan taitavat nyt enemmän kamppailla keskenään. Ja se, kuka parhaiten taas lastaan kasvattaa😊 Kyllä meilläkin toisinaan sormiruokaillaan. Mutta tämä vaatii itseltäni tietyn mielentilan. Ensiksi, psyykkaus siihen, ettei toinen tukehdu. Toiseksi, sotku ei haittaa -asenne. Sillä sormiruokailu vie itseasiassa päivästäni paljon enemmän aikaa vauvalta pois, sillä sen jälkeen siivo keittiössä on aivan järkyttävä! Kolmanneksi, varaudu syöttämään myös jotakin muuta, jos vatsan sijaan ruoka onkin murenina ympäri kämppää ja liiskautuneena pöytään, syöttötuoliin, omille vaatteille, vauvaan… 

Tukehtumisasiaan vielä sen verran, että ihmisen anatomia ja fysiologia on kyllä noin pääpirteittäin suunniteltu niin, että tukehtumisriski pehmeitä asioita syötäessä on pieni vauvasta lähtien. Vauva voi kakoa ja yskiä asiaan kuuluvasti. Älä työnnä sormia lapsen suuhun! Silloin tukehtumisriski vain kasvaa! Jos vauva on punainen ja yskii, hän selvittää tilannetta. Jos vauva alkaa sinertää ja on hiljaa, aloita vierasesineen poistoon suunnatut toimenpiteet. (Vauva polvelle toisen käden varaan ja viisi napakkaa iskua lapojen väliin. Soitto 112, mikäli vierasesine ei irtoa ja jatkaa 5 painallusta kahdella sormella rintakehään, 5 iskua lapojen väliin. Ja painelupuhalluselvytys, mikäli vauva muuttuu elottomaksi)

Yhteisestä ruokailuhetkestä vielä. Meillä on menninkäisen kanssa aina yhteinen ruokailuhetki, enkä koskaan (tai ainakin hyvin harvoin) ole joutunut syömään omaa ruokaani kylmänä. Toteutan sulle mulle -meininkiä, jolloin me molemmat saamme ruokamme lämpimänä. En sitten tiedä onko minulla vaan jotenkin keskimäärin helpompi vauva vai mistä puheet kylmästä ruoasta kumpuavat? Tai ettei voi syödä samaan aikaa vauvan kanssa, jos sitä joutuu syöttämään? Vaikea sanoa, kun ei ole kokemusta kuin tästä yhdestä ja hyvin on onnistuttu.😊

Kun me sormiruokailemme, yleensä meillä kulkee myös joku sose sormiruokailun rinnalla, riippuu vähän siitä, meneekö sormiruokaillessa mitään mahaan saakka. Sellaisen makustelu verkkotutin saimme lahjaksi, kun menninkäinen syntyi. Tämän avulla olemme maistelleet lähinnä erilaisia hedelmiä. Ymmärrän kyllä, miksi tällainen verkkotutti on suosittu, kun ei tarvitse miettiä tukehtumista. Vaikka tosiasiahan on, että vauvat tukehtuvat vain harvoin ruokaan, vaikka saattavatkin yskiä ja kakoa sormiruokaillessaan. Olen myös törmännyt sormiruokailukommenttiin, jossa otettiin kantaa siihen, että sormiruokailessa antaa aina vaan sitä, mitä toinen osaa/pystyy syömään. Tällä tavoin monipuolisuus kyllä saattaa kärsiä.

Joten summasummaarum, itse olen kummankin tyylin puolella ja tulen sotkemaan näitä molempia tyylejä meidän arjessa. Muut tehkööt mitä tekevät. Kaiken maailman kasvatusoppaiden ja keittokirjojen sijaan kannattaa tutkailla omaa vauvaansa. He kiinnostuvat syömisestä eri tahtiin. Toiset ovat nopeasti eteviä syöjiä toisten vasta opetellessa nielemään. Toiset vaativat sileämpää ruokaa, toiset tykkäävät mykyisestä lounaasta. Toiset tykkäävät happamasta, toiset makeasta, toiset kirpeästä. Jokainen äiti tietää parhaiten oman vauvansa mieltymykset. Ja uusia asioita opetellessa on muistettava se, ettei kukaan ole seppä syntyessään ja uusien makujen pitämiseen saattaa kulua useita ja taas useita maistelukertoja. Lapsi ei ole pilalla, sai hän sitten soseita tai sormiruokaa tai molempia. Tärkeintä on että lapsi saa monipuolista ja terveellistä ruokaa kasvunsa tueksi. Ja tavallinen kotiruoka useimmiten on juuri tällaista, joten ei tässä nyt miksikään viiden tähden michelinkokiksi tarvitse ryhtyä. 

Niin että kiitos ja anteeksi. Mutta somemaailmassa seikkaillessaan on hyvä muistaa, että itsensä vertailu muihin voi toisinaan olla melkoisen hyödytöntä. Vielä turhempaa on lähteä arvostelemaan ja suitsimaan toisten ihmisten tapoja toimia, sillä kasvatusasiat ovat monelle äidille melkoisen punainen vaate. Usein lopputulokseksi syntyykin vain kaikille valtavan paha mieli. 

Ilahduta ystävää!

Pidän piknikeistä ja ystävien kanssa istuskelusta ja hyvän ruoan syömisestä tai napostelusta. Tämä kesä onkin antanut säidensä puolesta oikein otolliset mahdollisuudet tähän! Kuitenkin ihan vain aikuisten kesken järjestetyt ilonpitohetket ovat olleet harvassa.

Perjantaina päätin ilahduttaa ystävääni hänen syntymäpäivänsä kunniaksi tekemällä sesongin mukaan mansikkaista rapusalaattia. Nam! Kannattaa kokeilla!

300g katkarapuja

200g mansikoita

100g kurkkua kuutioina

100g miniluumutomaatteja

2 omenaa kuutioina

100g herneitä

hunajamelonia kuutioina

salaattia, versoja

2 rkl öljyä

suolaa, pippuria

halloumjuustoa paistettuina kiekkoina

Päälle vielä avokadokreemiä

3klp avokadoa

2,5dl mantelimaitoa

suola, pippuri

1 sitruunan mehu ja raastettu kuori

1tl korianteria

Reseptit eivät suinkaan ole omiani, vaan olen saanut ne jostakin k-ruokakaupasta ostosreissulla😊

Jälkiruoaksi tein helpon limejuustokakun. Kassiin pakattiin uikkarit ja kuohujuomat. Isimiehen vuoro oli jäädä lapsenpiikomis puuhiin😊 Vaikka menninkäinen nukkuukin nykyään yöt putkeen, niin hän herää aina viimeistään puoli seitsemän aikaan. Oli niin mukavaa jäädä yöksi, kun sai nukkua😊 Rentouttava päivä, vaikka seuraavana päivänä sitä aina toteaakin saman asian: onneksi käy harvoin tuulettumassa päätä! Ei näitä dayaftereita jaksaisikaan tämän useammin.