Rakenneultrasta terveisiä

Nyt on sitten tämäkin merkkipaalu takana. En tiedä miksi olin varannut rakenneultran ajan iltapäivälle, sillä nyt minulla oli yllin kyllin liikaa aikaa panikoida tulevaa koitosta. Nukuin huonosti ja aamusta asti koin paniikinomaisia tuntemuksia tulevasta. Onneksi isimies oli kuitenkin saanut töistä vapaata ja oli tulossa mukaani. Muutoin yksi kaverini olisi tullut. Jo nt:ssä meinasin heittää u-käännöksen autolla sairaalan pihasta ja kaasutella tieheni. Nyt olin kaukaa viisas ja päätin etten halua mennä ultrattavaksi yksin.

Siinä missä toiset odottajat hinkuvat ylimääräisiä ultria, minä olen tyytyväinen siitä, ettei minun tarvitse mennä ultrattavaksi enää tässä raskaudessa, jos kaikki menee loppuun saakka hyvin. Ultrakammo johtuu edellisestä raskaudesta, joka nt:ssä todettiin tuulimunaksi. Jotenkin sitä asiaa käsiteltiin niin tylyn tuntuisesti silloin, että ultraamaan meneminen on siitä asti tuntunut enemmän lopulliselle tuomiolle menolta, kuin ihanalta perhetapahtumalta. Asia ei ole muuttunut, vaikka tässä raskaudessa kaikki on ollut hyvin ja palvelukin ystävällisempää.

Nytkin meidät ultrasi aivan ihanan tuntuinen kätilö. Ultraaminen kesti kauan. Vauva majaili aivan alavatsalla sellaisessa kippurassa, että mittojen ottaminen ja tutkiminen oli vähintäänkin hankalaa. Ultrasta saadut kuvatkin olivat sen mukaisia, että ei niissä juuri mitään näytettävää ole. Jossain on palanen selkärankaa, päälaki tai jotain muuta epämääräistä. Se nyt kuitenkin on sivuseikka. Pääasia että kaikki oli normaalia ja sikiö kasvoi keskikäyrillä.

Sukupuolikin jäi aikalailla arvailujen varaan. Sikiö oli siveellinen ja kieltäytyi itsepintaisesti kääntymästä sopivaan asentoon, vaikka mahaa kuinka yritettiin hölskytellä. Lopulta päästin kätilön pälkähästä ja sanoin, että antaa olla vaan, pissaan kohta housuun, jos vielä paljon hölskytetään. Pääasia kuitenkin meille oli se, että sikiö oli hengissä ja kaikki oli hyvin.

Maanantaina kumminpoikani syntymäpäivillä tuli jutuiksi kohtukuolemat ja kätkytkuolemat. Kohta sitä voikin alkaa sitten näitä stressailemaan. Huokaisinkin, että tämä taitaakin sitten olla yhtä pelkäämistä hamaan hautaan saakka. Ei kai, musta huumori on ollut se, mikä on pitänyt itseni kasassa raskauden ajan. Minä arvostan sitä, että kavereiden kanssa pystyy puhumaan myös ikävistä fiiliksistä (ja nauraa niille), koska tuskin kenenkään raskaus on jatkuvasti yhtä pilvilinnassa asumista.