Olin kirpputorikierroksella ja satuin kuulemaan erään äidin ja pojan tiukkasanaisen keskustelun, mikä omaan korvaani
särähti melko pahana. En tuomitse ketään, tiedän ettei lasten kasvatus ole
helppoa ja aurinkoista joka päivä. Tämä kuitenkin sai itseni pohtimaan,
minkälainen äiti toivon minusta tulevan.
Minun omat vanhempani erosivat kun olen ollut kolmen vanha.
Olen tavallaan saanut kaksi täysin erilaista kasvatusta. Isälleni olen ainoa,
eikä hän ottanut koskaan itselleen uutta naisystävää, joten olen saanut häneltä
erityiskohtelua. Etten sanoisi, että jopa hieman lellitty ja lähes kaikki oikut
periksi annettu kasvatus. Isälläni olin kuitenkin vain joka toinen viikonloppu (yläasteella en enää sitäkään),
joten tuskin sitä liikaa lellitelyä sai osakseen.
Äitini puolelta kasvatus taas on ollut kovasti toisenlainen,
jopa traumaattinen, niin minulle kuin hänellekin. Olen äitini kolmas, mutta
molemmat veljeni ovat minua huomattavasti vanhempia, eikä meille koskaan ole syntynyt
mitään kummoistakaan sisarussuhdetta. Äitini tapasi nopeasti uuden miehen, joka
kuitenkin osoittautui yhdeksi hänen elämänsä suurimmista virheistä. Mies kärsi
vakavista mielenterveydenongelmista ja lopulta epävakaa arki sai äitini
juomaan, jotta hän kestäisi elämäänsä päivästä toiseen tämän miehen kanssa.
Miten paljon yhteinen talovelka ja äidin silloinen työ kotona saavatkaan
ihmisen kestämään. Muistot äidistäni on lähinnä humalaisena saunassa piilossa
polttamassa ketjussa tupakkaa.
Omaa lapsuuttani täten leimasi epävarmuus,
turvattomuus, hylkäämisen tunne, epävakaat kasvuolosuhteet sekä ajoittainen
väkivaltaisuus. Tässä kasvatuksessa ei tukkapöllyä ja remmiä säästelty, jos
kiukutteli. Ensimmäinen muistoni uudesta isäpuolestani on humalaisena sepalus
auki. Kun kysyin häneltä miksi hänen vetoketjunsa on auki, hän löi minua
kämmenellä kasvoihin. Opinpahan olemaan kyselemättä. Yksi kurituskeinosta oli
sulkea minut pimeään vinttikomeroon. Siellä oli sellainen noita vappunaamari,
mitä pelkäsin kuollakseni. Onneksi kaikki päivät eivät kuitenkaan olleet
tällaisia.
Heidän tiensä erosivat ikävien sattumien kautta viimein kun
täytin 15 vuotta ja se on parasta mitä minulle ja äidilleni on ikinä
tapahtunut. Harmi, että se tapahtui niin myöhään. Monesti äitini on sanonut,
ellei minua olisi ollut, hän olisi mennyt junan alle jo ajat sitten. Ei se
varmaan minullakaan kaukana ollut, sillä teininä oireilin melko pahasti
lapsuudentraumojani. Muistan mm. yläasteen rehtorini minulle kerran sanoneen,
että minusta ei tule koskaan yhtään mitään. Onneksi hän oli väärässä! Mutta kun
mietin teini-ikäistä itseäni, en yhtään ihmettele hänen sanojaan, kaikki vaaran
merkit oli nähtävissä. Tulevaisuuteni olisi voinut olla kovin kurja, ellen
olisi järkiintynyt ajoissa.
Nyttemmin äidilläni on uusi mies, joka on hyvä hänelle ja
hän on onnellinen. Kaikesta kokemastamme huolimatta, meistä on lopulta
kasvanut kaksi tasapainoista, elämänmyönteistä, hyvin pärjäävää naista. Jo oman
koulutukseni puolesta olen joutunut paljon reflektoimaan itseäni ja
menneisyyttäni ja olen sen kanssa sinut, enkä kanna äidilleni kaunaa.
Tietenkään me emme ole niin läheisiä, kun voisimme olla. Kyllä vuosia jatkunut
katkos kiintymyssuhteessa on jättänyt jälkensä nykyiseen suhteeseemme.
Ehkä juuri omat lapsuuden kokemukseni aiheuttivat sen, etten
ole ikinä kärsinyt varsinaisesta vauvakuumeesta ja lapsien saaminen on enemmänkin
saanut minut vain kauhistumaan. En ikimaailmassa toivoisi omalle lapselleni
sellaisia lapsuudenkokemuksia, joita itselläni on. Tiedän miten tärkeää lapsen
ja huoltajan välinen kiintymyssuhde on ja siksi toivon, että pystyn itse
tarjoamaan omalle lapselleni hyvän, rakastavan ja turvallisen kodin. Kuitenkin
haluan, että lapsellani on selkeät kasvun rajat, joista ei kuitenkaan pidetä
IKINÄ kiinni väkivallalla. Haluaisin että hän oppisi kunnioittamaan vanhempiaan
sekä kanssa ihmisiään. Että hänestä kasvaisi ulospäin suuntautunut,
ystävällinen sekä erilaisuuden hyväksyvä. Haluan, että hän oppii jo varhain
ymmärtämään tunteita ja käsittelemään niitä, niin hyviä kuin pahojakin. Toivon,
etten pelkää tuottaa lapselleni myös pettymyksiä, sillä myös ne kasvattavat
ihmistä ja kuuluvat elämään. Toistaiseksi minulla on oikein positiiviset
odotukset tulevasta, uskon meidän olevan ihan hyviä vanhempia ja toivon meidän
onnistuvan kasvatustyössämme hyvin. Isimies on maailman lepsuin mies, joten
minusta taitaa tulla se inhottava äiti, joka kieltää kaiken kivan ja
isimiehestä se tyyppi keneltä kysytään lupa kaikkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti