Motiivit lapsen hankinnalle?

Mitä sinä vastaisit kysymykseen miksi hankit lapsia? Lapsien hankinnalle voi olla lukemattomia erilaisia syitä. Toiset pörröisiä ja vaaleanpunaisia, toiset enemmän käytännönläheisiä. Toiset syyt ovat itsekkäitä, toiset jopa epätoivoisia ja toisilla ei ole syytä, vaan se vain tapahtuu, jopa täysin toivomatta. Onneksi mikään yksittäinen syy ei tee vanhemmuudesta sen huonompaa tai parempaa, vanhemmat PÄÄSÄÄNTÖISESTI rakastavat pyyteettömästi lapsiaan, hankkivatpa he niitä mistä syystä tahansa.

Syyt voivat olla esimerkiksi biologisia, kuten vaikkapa vauvakuume. Lasten hankinnan päätöksiin voi myös vaikuttaa (puolesta tai vastaan) oma lapsuus tai vaikkapa geenit. Syy voi olla ajatus siitä, että lapsi tekee kokonaisen perheen tai jokin muu parisuhteeseen liittyvä asia. Sukupuolen rakentumisen voi nähdä vanhemmuuden kautta. Tai sitten lapsien hankinta voi tuntua hyvältä ajatukselta pitää välivuosi töistä. Lasten hankinta saattaa myös tapahtua sosiaalisesta painostuksesta ja ajatuksesta, että niin vain kuuluu tehdä.

Miksi me sitten halusimme lapsia? Sitä on vaikea sanoittaa, osin myös siksi, että tavallaan emmehän me halunneetkaan vaikka halusimmekin. Omasta lapsuudestani minulla on kummunnut kauan ja vahvana ajatus siitä, että en koskaan haluaisi omia lapsia. Äitini itki onnesta ja isäni oli pakahtua, kun kuuli vauvauutisemme, sillä he olivat aivan varmoja, että en tule heille yhtään lapsenlasta tekemään. Eli en ole koskaan peitellyt sitä tosiasiaa, että biologisten lasten hankinta ei ole ollut minulle hirvittävän tärkeä asia. Tämä toisaalta on johtanut myös moneen yllättyneeseen (toisinaan jopa aavistuksen loukkaavaan) kommenttiin lastenhankinnastani, mitä ei koskaan uskottu tulevan.

Mitä sitten tapahtui? Kai sitä sitten voisi sanoa biologiseksi kelloksi. Kun ikää alkoi kertyä mittariin, tuli tunne siitä, että jos päätän olla hankkimatta lapsia, se on sitten lopullinen päätökseni ja elän sen päätöksen kanssa lopun elämäni. Pelästyin. Haluanko sitä? Ja siitä ajatus sitten lähti jalostumaan. Mikäli vauva olisi tullakseen, se saisi tulla. Ei kuitenkaan olisi maailmanloppu mikäli niin ei tapahtuisi, sillä olen aina viettänyt tavoitteellista elämää, eikä yksin lapsen saaminen täytä näitä tavoitevaatimuksiani. Myöskin parisuhde oli kunnossa ja meillä oli hyvä ja sisältörikas elämä kahdestaankin. Myöskään isimies ei ole painostanut lastenhankintaan, vaikka onkin ollut ajatuksesta aina itseäni myötämielisempi.

Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen sitten lopulta tein plussatestin. Kuitenkin ensimmäinen raskaus todettiin tuulimunaksi niskapoimu ultrassa ja raskauden keskenmeno tuntui hirvittävältä. Usko omaan naiseuteen ja vartaloon oli kovalla koetuksella. Olimme molemmat musertuneita ja yllämme leijui sanomaton kysymys, entä jos tämä olikin ainoa mahdollisuutemme? Silloin tajusin syyn olevan loppujen lopuksi melkoisen yksinkertainen. Meillä taisi sittenkin olla vauvakuume, vaikkemme sitä myöntäneetkään😊